Rally Hall of Fame
Rallitähtien kunniagalleria
Rally Hall of Fame avattiin yleisölle 29.4.2010, ja se sijaitsee nykyään Rallimuseossa Mobiliassa. Rally Hall of Fameen nimetään ralliautourheilussa menestyneitä ajajia tai muita vaikuttajia vuosittain Suomen MM-rallin yhteydessä. Rallimuseossa on Hall of Fame -kunniagalleriaan nimettyjä kuljettajia esittelevä näyttely, jota täydennetään uusien nimitysten yhteydessä.
Rally Hall of Fame -hankkeessa Mobilian kumppanina on Autourheilun Kansallinen Keskusliitto AKK Motorsport ry. Vaikka hanke on suomalainen, sen periaatteena on, että gallerian tulee puolueettomasti kuvastaa saavutuksia rallin saralla koko maailmassa. Rally Hall of Fameen nimetään vain uransa jo lopettaneita rallitähtiä tai moottoriurheilun parissa uraa tehneitä henkilöitä. Nimitykset Hall of Fameen tekee valiokunta. Sen jäseninä ovat Kari O. Sohlberg (AKK:n kunniapuheenjohtaja), Tiina Lehmonen (FIA), Jani Backman (AKK), Marko Mäkinen (toimittaja ja valokuvaaja), Esa Illoinen (toimittaja), Matti Vinha (Mobilian näyttelymestari), Petri Niemenmaa (Mobilian myyntipäällikkö) sekä Pekka Honkanen (Suomen urheilumuseosäätiön johtaja).
Rally Hall of Fameen nimetyt
2010 Erik Carlsson, Paddy Hopkirk, Rauno Aaltonen ja Timo Mäkinen
2011 Walter Röhrl ja Hannu Mikkola
2012 Michèle Mouton ja Carlos Sainz
2013 Björn Waldegård, Andrew Cowan ja Tommi Mäkinen
2014 Stig Blomqvist, David Richards ja Ari Vatanen
2015 Juha Kankkunen, Colin McRae ja Sandro Munari
2016 Henri Toivonen
2017 Shekhar Mehta
2018 Markku Alén, Ove Andersson, Simo Lampinen ja Reinhard Klein
2019 Jean Todt, Seppo Harjanne ja Timo Salonen
2020 Pat Moss ja Pauli Toivonen
2021 Marcus Grönholm ja Martin Holmes
2022 Cesare Fiorio, Miki Biasion, Juha Piironen ja Ilkka Kivimäki
2023 Didier Auriol, Richard Burns ja Lasse Lampi
2024 Kyösti Hämäläinen, Guy Fréquelin ja Jean-Claude Andruet
2010: Erik Carlsson
Erik Carlsson (s. 1929, Ruotsi; k. 2015) on kenties ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu rallitähti.
Automaattisesti Saabiin yhdistetty mies, joka altavastaajanakin pystyi taidoillaan ja rohkeudellaan voittamaan isommilla ja tehokkaammilla autoilla ajaneet kilpailijat.
Merkittäviä voittoja: Rally Monte Carlo 1962 ja 1963, Suurajot 1957, RAC Ralli 1960, 1961 ja 1962, Akropolisralli 1961, Ruotsin Keskiyön Auringon Ralli 1959 jne.
Kuva © Scuderia Naftalin
2010: Paddy Hopkirk
Ensimmäinen Minillä saavutettu Monte Carlo -voitto vuonna 1964 teki Paddy Hopkirkistä (s. 1933, Belfast/Pohjois-Irlanti/UK) superjulkkiksen, vaikka mies oli ollut aikaisemmin tehdaskuljettajana jo Rootesilla ja Triumphilla. Erinomainen lajin PR-mies ja monipuolisesti taitava erityyppisillä autoilla.
Merkittäviä voittoja: Akropolisralli 1967, Ranskan Alppiralli 1967, Itävallan Alppiralli 1966, 6. Suurajoissa 1965 jne.
Kuva © Scuderia Naftalin
2010: Rauno Aaltonen
Rauno Aaltonen (s. 1938, Turku) oli ammattimaisuuden huippuunsa vienyt rallin ensimmäinen “Flying Finn”. Kilpaili ehkä useammassa tehdastallissa kuin kukaan muu aikalaisensa. Voidaan pitää 1960-luvun menestyksekkäimpänä rallikuljettajana.
Suurimpia voittoja: Rally Monte Carlo1967, Suurajot 1961, Spa-Sofia-Liege 1964, RAC Ralli 1965, Geneven Ralli 1965, samana vuonna myös Euroopan mestari.
Kuva © Scuderia Naftalin
2010: Timo Mäkinen
Timo Mäkinen (s. 1938, Helsinki; k. 2017) täydentää 1960-luvun legendaarisen Mini Cooper -kolmikon. Sukupolvensa räväkin kuljettaja ja monen asiantuntijan mielestä myös nopein. Menestystä tuli vielä 1970-luvullakin Fordilla ja Peugeotilla.
Tärkeimmät voitot: Rally Monte Carlo 1965, Tulppaaniralli 1964, Suurajot 1965, 1966, 1967 ja 1973, RAC Ralli 1973, 1974 ja 1975, Norsunluurannikon Ralli 1976.
Kuva © Scuderia Naftalin
2011: Walter Röhrl
Walter Röhrl (s. 1947, Regensburg/Saksa) on rallin ensimmäinen kaksinkertainen maailmanmestari ja yhä edelleen menestynein saksalainen rallikuljettaja.
Hän saavutti suurta arvostusta varsinkin voittamalla Monte Carlo Rallin neljään kertaan konstruktioiltaan täysin toisistaan poikkeavilla autoilla.
Kuva © Scuderia Naftalin
2011: Hannu Mikkola
Hannu Mikkola (s. 1942, Joensuu; k. 2021) antoi näyttöä monipuolisuudestaan voittamalla huipputason ralleja sekä hyvin pienitehoisella autolla että myös ehkäpä kaikkien aikojen tehokkaimmalla.
Hän edusti kansainvälisesti suuntautunutta suomalaista ajajapolvea, jonka ura huipputasolla ajoittui neljälle vuosikymmenelle.
Kuva © Scuderia Naftalin
2012: Michèle Mouton
Michèle Mouton (s. 1951, Grasse/Ranska) on ensimmäinen MM-rallin voittoon yltänyt naispuolinen kuljettaja. Hänet valittiin Audin tehdaskuljettajaksi kaudelle 1981, jolloin saksalaismerkki alkoi kilpailla nelivetoisella Audi quattrolla, ja syksyllä hän ajoi voittoon San Remo Rallissa.
Seuraavana vuonna Mouton voitti kolme MM-osakilpailua ja ylsi varsin lähelle maailmanmestaruutta, jonka kuitenkin vei Walter Röhrl.
Aktiiviuransa jälkeen Mouton on toiminut aktiivisesti lajin parissa mm. promoottorina ja nykyisin lajiliitto FIA:n osoittamissa tehtävissä.
Kuva © Scuderia Naftalin
2012: Carlos Sainz
Carlos Sainz (s. 1962, Madrid/Espanja) voitti ensimmäisenä espanjalaisena rallin maailmanmestaruuden 1990 ja ylsi samaan saavutukseen uudelleen 1992. Hän kehittyi nopeasti voittajaehdokkaaksi käytännössä kaikissa olosuhteissa, joita rallin MM-sarjassa saattoi kohdata. Sainz keräsikin tililleen kattavamman kirjon voittoja kuin kukaan kuljettaja häntä ennen.
Sainz jatkoi pitkää uraansa vielä off-road-kilpailuissa valloittaen myös Dakar Rallin 2010.
Kuva © Scuderia Naftalin
2013: Björn Waldegård
Björn Waldegård (s. 1943 Solna/Ruotsi; k. 2014) on rallin ensimmäinen maailmanmestari vuodelta 1979, mutta jo sitä ennen hän oli ehtinyt kerätä vaikuttavan listan voittoja kaikkein arvostetuimmista ralleista.
1977 hänestä tuli ensimmäinen maailman kolme tunnetuinta rallia valloittanut kuljettaja. Hän kaappasi silloin ykköstilat sekä Safari- että RAC-ralleista voitettuaan Monte Carlon kahdesti jo vuosikymmenen taitteessa.
Waldegård osoitti ihailtavaa kykyä sopeutua erityyppisiin autoihin, takamoottorisesta Porschesta Lancia Stratokseen ja edelleen tavanomaisempiin Ford Escortiin sekä Toyota Celicaan.
Kuva: Citroën
2013: Andrew Cowan
Andrew Cowanin (s. 1936, Duns/Skotlanti/UK; k. 2019) ura rallin huipputasolla kesti yli 40 vuotta.
Hän palveli pitkään Rootes-yhtymää sen tehdaskuljettajana. Tältä ajalta maineikkaimpana saavutuksena muistetaan voitto 16.000 kilometrin mittaisessa Lontoo–Sydney-maratonrallissa 1968. Kun sama kisa järjestettiin uudelleen 1977, Cowan voitti sen jälleen kuten myös 29.000 km pitkän Etelä-Amerikan Ympäriajon vuotta myöhemmin.
MM-sarjassa hän ajoi 1977 Bandama Rallin voittoon Mitsubishillä, jolle hän sittemmin perusti neljä kuljettajien mestaruutta ja yhden merkki-mestaruuden saavuttaneen rallitallin.
Kuva: Marko Mäkinen
2013: Tommi Mäkinen
Tommi Mäkinen (s. 1964 Puuppola) on nelinkertainen maailmanmestari Mitsubish-tallin riveissä. Vaikka hänen ensimmäinen MM-osakilpailuvoittonsa Suurajoissa 1994 irtosi Fordilla, tuli Mäkisestä kuljettaja, joka lunasti Cowanin tallilleen asettamat tavoitteet.
Voitettuaan maailmanmestaruuden 1996 hän piti rautaisella otteella valtikkaa hallussaan neljä vuotta peräkkäin. Mäkinen ei huippuvuosinaan suostunut murtumaan minkäänlaisten paineiden alla, ja Waldegårdin tavoin hän osoitti pystyvänsä voittamaan millä tahansa alustalla, missä tahansa olosuhteissa.
Hän saavutti MM-kisoissa aikanaan ennätykselliset 24 voittoa.
Vuonna 2018 Mäkisestä tuli historian ensimmäinen henkilö, joka on voittanut rallin maailmanmestaruuden sekä kuljettajana että tallipäällikkönä.
Kuva © Moottoriurheilumuseo/Mobilia
2014: Stig Blomqvist
Stig Blomqvist (s. 1946 Örebro/Ruotsi) nousi kansainvälisen ralliautoilun huipulle 1971, jolloin hän voitti sekä Ruotsin Rallin, Jyväskylän Suurajot että RAC Rallin.
Blomqvist jatkoi menestyksiään koko 70-luvun Saabilla ja saavutti merkin viimeisen MM-osakilpailuvoiton Ruotsin Rallissa 1979. 1982 hän pääsi ajamaan nelivetoista Audi Quattroa, jolla hän voitti heti kotikisansa sekä samalla kaudella vielä myös San Remo Rallin. Seuraavana vuonna Blomqvist palkattiin Audin viralliseen tehdastalliin, jonka riveissä hän ajoi maailmanmestariksi 1984.
Myöhemmin Blomqvist kilpaili mm. Fordin ja Nissanin tehdaskuljettajana, ja yhä edelleen hänet nähdään ajoittain historic-luokan ralleissa.
Kuva © Moottoriurheilumuseo/Mobilia
2014: David Richards
David Richards (s. 1952 Wales/UK) on ensimmäinen Rally Hall of Famen jäsen, jonka ansiot on saavutettu kokonaan muissa rooleissa kuin kuljettajana.
Richards alkoi menestyä kartanlukijana 1970-luvun jälkipuoliskolla, jolloin hän myös solmi aktiivisesti suhteita lajille otollisiin rahoittajatahoihin. Hän toimi 1981 Ari Vatasen kartanlukijana auttaen tämän maailmanmestaruuteen. Voiton jälkeen hän lopetti aktiivisen kilpailu-uransa ja keskittyi oman tallin perustamiseen. Tästä yrityksestä kasvoi Prodrive, jonka puitteissa rakennettiin muun muassa Subarun menestys MM-ralleissa.
2000-luvun alkuvuosina Richards kohensi MM-rallien maailmanlaajuista näkyvyyttä hallitessaan lajin TV-oikeuksia.
Kuva © Moottoriurheilumuseo/Mobilia
2014: Ari Vatanen
Vuonna 1976 Ari Vatanen (s. 1952 Tuupovaara) pääsi 23-vuotiaana Fordin suojatiksi osoittaen välittömästi poikkeuksellista nopeutta etenkin Britannian maaperällä.
Hän voitti heti Britannian rallisarjan, mutta ensimmäistä MM-tason voittoa saatiin odottaa vuoden 1980 Akropolis Ralliin. Seuraavana vuonna Vatanen voitti yksityisen tiimin suojissa maailmanmestaruuden Fordilla. Opelilla hän onnistui voittamaan Safari Rallin 1982, mutta siirtyminen Peugeotille tuotti 1984–85 viiden peräkkäisen voiton sarjan.
Onnettomuus Argentiinassa oli katkaista uran kokonaan, mutta 1987 tapahtuneen paluun jälkeen Vatanen pystyi vielä voittamaan mm. Pariisi–Dakar-kilpailun neljästi.
Kuva © Moottoriurheilumuseo/Mobilia
2015: Juha Kankkunen
Juha Kankkunen (s. 1959 Laukaa) murtautui kansainväliselle huipulle Toyotan kuljettajana 1983 ja järjesti melkoisen yllätyksen voittamalla seuraavana vuonna rankan Safari Rallin ensi yrittämällä. Toyotalla oli tuolloin mahdollisuus osallistua vain muutamaan MM-ralliin kaudessa, mutta siirryttyään Peugeotin riveihin 1986 Kankkunen ajoi maailmanmestariksi nk. superautojen viimeisenä vuonna. Peugeotin vetäydyttyä MM-sarjasta hän voitti seuraavan mestaruuden 1987 Lancialla. Sittemmin myös Toyota kilpaili MM:ssä laajalla ohjelmalla, ja Kankkunen kruunattiin vielä mestariksi sekä Lancian että sen kuljettajana kausilla 1991 ja 1993. Hänen neljä mestaruuttaan ja 23 MM-voittoaan olivat molemmat lajin ennätyksiä vuosituhannen vaihteessa.
Kuva © Mobilia
2015: Colin McRae
Viisinkertaisen Britannian rallimestarin Jimmy McRaen poika Colin McRae (s. 1968
Lanark/Skotlanti/UK, k. 2007) saavutti maineensa Subarun kuljettajana. Jo ennen ensimmäistä MM-voittoa Uudessa-Seelannissa 1993 hänestä oli tullut monessa maassa yleisön suosikki rajun ajotapansa ansiosta. McRae voitti maailmanmestaruuden 1995 ensimmäisenä brittinä. Hänen panoksensa toi myös Subarulle autonvalmistajien mestaruudet 1995–97. Neljä kautta Fordilla tuottivat lisää arvokisojen voittoja, mm. Safari Rallissa 1999 ja 2002. Koko urallaan McRae voitti kaikkiaan 25 MM-rallia. Hän menehtyi helikopterionnettomuudessa 2007.
Kuva: Marko Mäkinen
2015: Sandro Munari
Sandro Munari (s. 1940 Cavarzere/Italia) samaistetaan aina Lanciaan. Hänet yhdistetään etenkin Lancian legendaariseen Stratos-malliin, joskin korkeimman tason menestystä oli miehelle karttunut jo aiemminkin. Munari kilpaili heti uransa alussa kansainvälisellä tasolla osallistuen mm. 1965 Jyväskylän Suurajoihin Lancian joukkueessa. Kaksi vuotta myöhemmin hän voitti Korsikan Rallin. 1972 hän ajoi voittoon Monte Carlossa Lancialla, mutta voitti myös Targa Florio -maantiekilpailun Ferrarilla Arturo Merzarion parina. Tämän jälkeen Munari kiidätti Stratoksen seitsemään MM-voittoon kausilla 1974–77. Joukkoon mahtui mm. kolme peräkkäistä Monte Carlon voittoa. Munarin suoritukset auttoivat Lancian autovalmistajien mestariksi 1972 sekä 1974–76.
Kuva: Pirelli
2016: Henri Toivonen
Henri Toivonen (s. 1956 Jyväskylä, k. 1986) oli autourheilun monitaituri. Hän voitti kartingissa Suomen mestaruuden 1971 ja 1972 sekä Formula Veen Suomen mestaruuden 1977. Toivosen oli vaikea valita rata-autoilun ja rallin välillä mutta 1970-lopun lopulla hän kallistui lopulta ralliin. 1978 Henri Toivonen ajoi RAC-rallin ensikertalaisena yleiskilpailun yhdeksänneksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hän juhli historian nuorimpana kuljettajana RAC-rallin yleiskilpailun voittoa 2-ryhmän Talbot Sunbeam Lotuksella. RAC-kilpailun jälkeen Toivonen jatkoi uraansa Opelilla sekä Porschella MM- ja EM-tasolla.
1984 Lancia palkkasi Henri Toivosen Markku Alénin ja Miki Biasionin rinnalle. Uran lähtökiito Lancialla katkesi Sardiniassa ulosajoon, jonka seurauksena häneltä murtui kolme niskanikamaa. Kuntouduttuaan ajokuntoon Toivonen ajoi vuonna 1985 Lancia 037:lla Monte Carlossa kuudenneksi, Suurajoissa neljänneksi ja Sanremossa kolmanneksi. Kauden päätteeksi Lancia esitteli uuden Delta S4:n, jolla Henri Toivonen voitti auton debyyttikilpailun RAC-rallin. Voittoputki jatkui heti 1986 Monte Carlossa. Kahden keskeytyksen jälkeen Toivonen johti Korsikan MM-rallia jo lähes kahden minuutin erolla, kun tuntemattomasta syystä hänen B-ryhmän Lancia Delta S4:nsä syöksyi ulos rotkoon ja Henri Toivonen sekä hänen kartanlukijansa Sergio Cresto menehtyivät.
2017: Shekhar Mehta
Chapdrashekhar Mehta (s. 1945 Uganda, k. 2006), joka myöhemmin lyhensi etunimensä Shekhariksi, syntyi intialaisperheeseen Ugandassa. Hänen ralliuransa alkoi 1960-luvun lopulla, jolloin hän osallistui Safari-ralliin yksityiskuljettajana 1969 ja 1970. Ensimmäisen tehdassopimuksen Mehta solmi Datsunin kanssa 1971 ja ensimmäinen MM-osakilpailuvoitto tuli Datsunilla Safarista 1973. Vuodesta 1972 Mehta edusti uutta kotimaataan Keniaa. Ajajauransa aikana Mehta kilpaili pääasiassa Datsunin/Nissanin, Opelin ja Lancian tehdaskalustolla. Hän ajoi kaikkiaan 41 MM-osakilpailua, joista voitti viisi, ja jokainen näistä MM-voitoista tuli Kenian Safari-rallista. Mehtan erityisesti maratonralleissa menestystä tuonut ajajaura päätyi rajuun ulosajoon Egyptin Faarao-rallissa 1987.
Ajouran jälkeen Shekhar Mehta siirtyi erilaisiin järjestötehtäviin. Hän toimi pitkään FIA:n maastorallikomission puheenjohtajana, josta hänet 1997 valittiin FIA:n rallikomission johtoon. Vuonna 2000 Mehta nimitettiin FIA:n uuden WRC-komission johtoon, jossa hän toimi kauden 2004 loppuun. Hänet valittiin vielä uudelleen WRC-komission johtoon tammikuussa 2006. Shekhar Mehta menehtyi kuitenkin nopeasti huhtikuussa 2006 rallionnettomuudessa Egyptissä lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin saatujen vammojen jälkisairauteen.
2018: Markku Alén
Markku Alénin (s. 1951 Helsinki) autourheilu-ura käynnistyi heti ajokortti-iän saavutettuaan. Ajokortti ei ehtinyt vanhentua kuin yhden päivän, kun hän osallistui vuonna 1969 Renault 8 Gordinilla Hankiralliin sijoittuen juniorluokassa toiseksi. Samana vuonna Alén osallistui myös ensi kertaa Jyväskylän Suurajoihin sijoittuen yhdeksänneksi. Vauhti kasvoi, ja autoja kaatui. Ura jatkui hyvällä menestyksellä Opelilla ja Volvolla. Kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1973, kun Alén pääsi ajamaan RAC-rallin David Suttonin yksityistallin Ford Escort RS:llä. Escort kaatui heti rallin alussa, ja Alén putosi sijalle 178, josta hän nousi lopulta yleiskilpailun kolmanneksi. Suoritus herätti Fiatin kiinnostuksen ja Alén solmi Fiatin kanssa sopimuksen vuonna 1974, jonka myötä hän teki elämänuransa konsernin palveluksessa.
Alénin ura Fiatilla kesti vuoteen 1989, jonka jälkeen hän siirtyi MM-sarjan tulokastalli Subarulle. Tämän jälkeen vuorossa oli vielä Toyota ja uudelleen Subaru, jolla Alén päätti myös aktiiviuransa kilpailijana vuonna 1993. Markku Alén oli Suomen ohella äärimmäisen suosittu kuljettaja etenkin Välimeren maissa, kuten Italiassa ja Portugalissa. Alénin tapana oli aloittaa kilpailu aina täysillä, ja tästä hän sai lempinimekseen Mr. Maximum Attack. Markku Alén saavutti urallaan 19 MM-osakilpailuvoittoa ja kuljettajien MM-sarjaa vastanneen FIA World Cupin voiton vuonna 1978.
2018: Ove Andersson
Ove Andersson (s. 1938 Uppsala/Ruotsi, k. 2008) tunnettiin rallin huippukuljettajana ja menestyvänä tallipäällikkönä, joka toi ralliautoiluun paitsi monipuolisen osaamisensa myös henkilöjohtamisen jalon taidon. Anderssonin ralliuran ensimmäinen kansainvälinen menestyminen tuli vuonna 1966, kun hän ajoi Lancialla Monte Carlossa kolmanneksi. Ura lähti lentoon kauden 1970 päätteeksi, kun hän solmi sopimuksen Alpine-Renaultin kanssa. Kaudella 1971 Andersson voitti Renault Alpine A110:llä muun muuassa Monte Carlon, San Remon ja Akropolisin rallit. 1970-luvun puolivälissä Andersson perusti Dealer Team Toyotan. Tiimi muutti Ruotsista Belgiaan, ja sen nimeksi virallistettiin TTE (Toyota Team Europe) vuonna 1975. Kyseessä oli ensimmäinen autotehtaan ulkoistama rallitiimi, joka hoiti itsenäisesti autovalmistajan kilpailutoimintaa rallissa.
Ove Andersson kasvatti pienen TTE-tiiminsä MM-sarjan isojen joukkoon, myi yhtiönsä vuonna 1993 Toyotalle ja jatkoi kaupan jälkeen tiimin tallipäällikkönä. Toyota osallistui Anderssonin alaisuudessa kaikkiaan 121 MM-ralliin, joista se voitti 43. Toyota voitti Anderssonin aikana valmistajien mestaruuden kolme kertaa ja kuljettajien mestaruudet neljä kertaa. Toyota vetäytyi rallista vuonna 2000, jonka jälkeen Ove Andersson toimi vielä vuonna 2002 Toyotan F1-tallin tallipäällikkönä. Ove Andersson menehtyi vuonna 2008 vanhojen ralliautojen Milligan-ajossa Etelä-Afrikassa tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa.
2018: Reinhard Klein
Reinhard Klein (s. 1953 Köln/Saksa) tunnustettiin jo 1980-luvulla ansiokkaimmaksi rallin parissa toimivaksi valokuvaajaksi. Vuodesta 1977 rallin MM-sarjaa kiertäneelle Kleinille on ollut tunnuksenomaista valita kuvauspaikkansa erityisen huolellisesti, usein hyvinkin etäisistä kolkista, mikä edellyttää poikkeuksellisen huolellista perehtymistä rallien reitteihin. Tällä tavoin Klein on onnistunut kuvaamaan rallivauhtia varsin erilaisissa ja eksoottisissa ympäristöissä. Kleinin kuvissa yhdistyi esimerkiksi kumpareelta hyppyyn noussut ralliauto, tien varrella seisova masaisoturi sekä taustalla häämöttävä Kilimanjaro.
Kleinin ura autokilpailujen valokuvaajana alkoi ensin radalta, mutta pian hän keskittyi ralliin. Alku oli aloittelevalle kuvaajalle tyypillinen, liftattuaan turistina Monte Carloon hän lähetti sieltä ottamansa kuvan saksalaiseen alan lehteen, joka julkaisi sen. Saatu palkkio kattoi lähes retkestä koituneet kustannukset. 1990-luvulla rallien valokuvaamisen luonne muuttui täysin. Kuvia piti saada lähdöstä, erikoiskokeilta ja huoltoparkeista. Klein lyöttäytyi yhteen kahden kollegan kanssa. Kolmikon sukunimistä muodostui heille toiminimeksi McKlein. Samalla Reinhard Klein alkoi julkaista omaa kuvamateriaalia hyödyntäviä ralliin liittyviä kirjoja ja kalentereita. Reinhard Klein järjestää Saksassa vuosittain heinäkuussa Eifel Rallye Festivalin, jonne kootaan ajonäytökseen 150 historiallista ralliautoa.
2018: Simo Lampinen
Simo Lampisesta (s. 1943 Porvoo) piti tulla isänsä Raine Lampisen tavoin ratamoottoripyöräilijä, mutta 13-vuotiaana sairastettu polio romutti nuoren miehen unelman. Perheen tuella ja lujan tahdonvoiman avulla hän kuitenkin kuntoutti itseään, sai erikoisluvalla ajokortin jo 17-vuotiaana ja ajoi ensimmäisen rallinsa viikko 18-vuotispäivien jälkeen. Uransa aikana vahvasti Saabiin liitetty Simo Lampinen ehti pitkällä aktiiviurallaan ajaa Saabin lisäksi Triumphin, Fordin, Lancian, Peugeotin, Fiatin ja Mazdan tehdasautoja. Kolmen voiton ohella Simo Lampinen ajoi vuosina 1962–1976 joka kerta Jyväskylän Suurajojen yleiskilpailun viiden nopeimman joukkoon.
Vuonna 1979 Simo Lampisen pöydällä oli Toyotan ja Triumphin sopimustarjoukset seuraavalle kaudelle, mutta hän päätti 36-vuotiaana lopettaa aktiiviuransa kuljettajana. Sapattivuoden jälkeen Lampinen palasi vahvasti moottoriurheilun pariin moniin eri tehtäviin. Vuosina 1980–1992 hän oli tekemässä Monte Carlon jäänuotteja mm, Stig Blomqvistille, Walter Röhrlille, Tommi Mäkiselle, Hannu Mikkolalle ja Timo Saloselle. Samaan aikaan hän toimi muun muuassa MM-rallien tarkkailijana, FIA:n rallivaliokunnan jäsenenä ja Neste Rallin kilpailujohtajana. Simo Lampisen meriitteihin kuuluu myös vakioautojen nopeusmaailmanennätys, joka ajettiin Saab 900-mallilla Talladegan ovaaliradalla USA:ssa vuonna 1996.
2019: Seppo Harjanne
Ralliautoilun kolminkertainen maailmanmestari Seppo Harjanne (s. 1948 Helsinki) on saavuttanut ralliautoilussa meriittiä niin kilpailija- kuin järjestäjäpuolella. Harjanne muistetaan Timo Salosen ja Tommi Mäkisen viereltä huippukartanlukijana, joka aktiiviurallaan voitti kolmen rallin maailmanmestaruuden ohella myös kuudesti Suomen MM-rallin. Harjanne ja Salonen ovat rallihistorian ainoa maailmanmestaripari, joka on lähtöisin samasta kaupungista (Riihimäki), ja lisäksi Harjanne on rallihistorian ainoa kartanlukija, joka on juhlinut lajin maailmanmestaruutta kahden eri kuljettajan vierellä.
Ennen kartanlukijaksi siirtymistä Harjanne toimi lajin parissa aktiivisesti. Kotikaupungissa Riihimäellä järjestetyn Riihimäki-rallin kilpailunjohtajan ja ratamestarin tehtävät tulivat tutuksi, eivätkä autourheilun järjestötehtävätkään olleet Harjanteelle outoja. 1970-luvulla Harjanne toimi useaan otteeseen muun muassa Riihimäki-rallin ratamestarina. Hän oli myös Suomen Autourheiluliiton toiminnanjohtaja vuosina 1973–1975 ja Jyväskylän Suurajot ry:n toiminnanjohtaja vuonna 1978. Soitto Timo Saloselta muutti ekonomin koulutuksen hankkineen Harjanteen suunnitelmat 1979. Datsunille ajajasopimuksen allekirjoittanut Salonen tarjosi Harjanteelle ammattilaiskartanlukijan paikkaa, jonka tämä otti vastaan. Seuraavat kuusi kautta Harjanne luotsasi Salosta Datsunin/Nissanin tehdastallissa, jossa voitot takavetoisilla autoilla jäivät kahteen. Kunnes loppuvuodesta 1984 soitto Peugeot-Talbotin tallipäälliköltä Jean Todtilta muutti kaiken. Todt tarjosi Saloselle ja Harjanteelle ajettavaksi B-ryhmän Peugeot 205 T16 -ralliautoa kaudeksi 1985, jolla suomalaiskaksikko voitti välittömästi rallin maailmanmestaruuden.
Kauden 1986 ja B-ryhmän päättymisen jälkeen Harjanne istui vielä kaksi kautta Salosen vierellä Mazdan rallitallissa, kunnes kauden 1988 päätteeksi hän päätti lopettaa aktiiviuransa. Yhden välivuoden jälkeen 1990 Tommi Mäkisen manageri Timo Jouhki sai houkuteltua kokeneen Harjanteen nuoren suojattinsa vierelle, ja loppu on historiaa. Harjanne voitti Mäkisen vierellä kaksi rallin maailmanmestaruutta (1996–1997), joista viimeisen mestaruuden jälkeen hän 50-vuotiaana ilmoitti jäävänsä kartanlukijan tehtävistä eläkkeelle. Ralliuransa aikana Harjanne voitti kolmen rallin maailmanmestaruuden ohella kaikkiaan 20 rallin MM-osakilpailua, joista kuusi Suomen MM-osakilpailua. Harjanne osallistui kaikkiaan 127 rallin MM-osakilpailuun.
Vuonna 2001 Harjanne teki paluun rallin pariin kun hänet nimitettiin Suomen MM-rallin apulaiskilpailunjohtajaksi. Harjanteen toimenkuvaan kuuluivat vastuut reitin suunnittelusta ja kilpailun tiekirjan valmistelusta sekä rallin turvallisuudesta. Harjanteen tehtäviin kuului myös huolehtia siitä, että reitin suunnittelussa kilpailulliset ja markkinoinnilliset tarpeet sovitettiin yhteen oikeassa suhteessa niin, että myös yleisöystävällisyys sekä turvallisuusnäkökohdat tulivat huomioiduksi. Harjanteen työn ansiosta Suomen MM-osakilpailu on yksi maailman parhaista sekä myös turvallisimmista MM-osakilpailuista.
Harjanne tunnettiin tarkkana kartanlukijana, jonka ammattitaidosta Suomen MM-rallissa saivat äärimmäisen tarkkojen tiekirjojen muodossa nauttia myös monet hänen kollegansa eli kartanlukijat. Harjanne laati Suomen MM-ralliin myös televisio- ja valokuvaajille laaditun turva- ja ohjekirjan, jonka sisältökokonaisuus ja esittämistapa päätettiin ottaa koko rallin MM-sarjan standardiksi.
2019: Timo Salonen
Rallikansa kohisi kesällä 1974 riihimäkeläiskuljettajasta, jonka vauhti piskuisella 1-ryhmän 1300-kuutioisella Mazdalla oli hurjaa. Kuljettajan nimi oli Timo Salonen (s. 1951 Helsinki), ja hän oli juuri voittanut sensaatiomaisesti SM Itärallissa koko 1-ryhmän. Taakse jäivät kaikki sen ajan kovat Alfa-Romeo- sekä Sunbeam Avenger -kuljettajat.
Sensaatiomaiset ajosuoritukset toivat Saloselle paikan Volvon kotimaiseen rallitalliin, josta Salonen poimittiin 1976 Suomen MM-ralliin tehtaan Datsunin rattiin. Ensimmäinen tehdaskomennus toi kuudennen sijan, ja ura rallin puoliammattilaisena käynnistyi. Yhden Datsunilla ajetun kauden jälkeen Salonen sopi 1977 Fiatin kanssa ohjelmasta, joka piti sisällään muutamalla MM-rallilla höystetyn ralli SM-sarjan. Kausina 1977–1978 Salonen ajoi Fiat 131 Abarthilla Suomen MM-rallissa kahdesti toiseksi, saavutti rallin 4-ryhmässä kaksi SM-hopeaa sekä ajoi ensimmäisen MM-voittonsa heti ensimmäisessä maamme rajojen ulkopuolelle suuntautuneessa rallissa Kanadassa. Kauden 1978 päätteeksi Salosen pöydällä oli Datsunin tarjoama kuusi MM-osakilpailua sisältänyt sopimustarjous kaudelle 1979. Vaakakupin toisella puolella ollut autokauppiasura sai jäädä odottamaan, Salonen valitsi ralliuran ja pyysi kartanlukijakseen Mazda-aikakauden kartanlukijansa Seppo Harjanteen. Datsun/Nissan ei koskaan pystynyt tarjoamaan Saloselle huippunopeaa kalustoa, mutta japanilaistallin autot olivat yhtä luotettavia kuin kuljettajansa: Salonen ei sortunut virheisiin ja hän ajoi pääsääntöisesti aina maaliin. Salosen 1984 päättynyt Nissan-kausi toi riihimäkeläisparille kaksi MM-osakilpailuvoittoa, vaikka viimeinen sopimusvuosi oli rikkonainen.
Salosen teini-ikäisenä liikenneonnettomuudessa loukkaantunut selkä vihoitteli, ja häneltä jäi selkäkipujen vuoksi ajamatta Portugalin ralli sekä kauden kotimainen kohokohta Jyväskylän Suurajot. Selkä leikattiin, ja Salonen pohti sairaalassa uransa jatkoa. Kuukausi leikkauksen jälkeen Peugeot-Talbotin tallipäällikkö Jean Todt otti Saloseen yhteyttä ja tarjosi paikkaa ranskalaistalliin. Timo ei ollut koskaan koeajanut mitään ralliautoa ennen sopimuksen allekirjoittamista, ei tälläkään kertaa. Salonen kiitti luottamuksesta ja voitti kaudella 1985 viisi MM-osakilpailua ja varmisti lajin maailmanmestaruuden jo elokuussa Suomen MM-rallissa Jyväskylässä. 1986 Salonen ajoi Peugeotilla vielä MM-voitot Jyväskylästä ja RAC-rallista, jotka riittivät viemään Salosen B-ryhmän aikakauden viimeisenä vuonna MM-pronssille.
Peugeotin jälkeen Salonen siirtyi Mazdalle. Yhteistyö käynnistyi hyvin, kun Salonen ajoi Mazdan ainoaksi jääneen MM-voiton Ruotsin rallista. Mazda ei osoittautunut kilpailukykyiseksi autoksi, joten Salonen siirtyi Mitsubishille vuonna 1991. Kahdeksan MM-rallin ohjelma Mitsubishilla toi Suomen MM-rallista kolmannen ja RAC-rallista neljännen sijan, vaikka Mitsubishin Galant-malli ei sopinutkaan Salosen ajotyyliin. Salonen lopetti Mitsubishi-kauden jälkeen uransa rallin MM-tasolla ja siirtyi aavikkorallien pariin. 1993 hän solmi ajajasopimuksen Citroën-tallin kanssa, jossa hän ajoi tavoilleen uskollisena tasaisen varmoja sijoituksia ja voitti muun muassa Egyptissä ajetun Faaraoiden rallin.
Salonen sai 1970-luvulla lempinimen ”löysä”, joka kuvaa hyvin hänen rentoa olemustaan ja käytöstään tiukassakin sekuntiottelussa, mutta ratin takana Salonen oli kaikkea muuta kuin ”löysä”: hän oli huippulahjakkuus ja armoton taistelija.
2019: Jean Todt
Vuonna 1966 rallissa kartanlukijana aloittanut ranskalainen Jean Todt (s. 1946 Pierrefort/Ranska) on esimerkki siitä, miten arvostettu lajiammattilainen voi siirtyä ralliautosta menestyksellisesti kehittämään ja johtamaan autonvalmistajan rallitiimiä ja lopulta johtamaan kansainvälistä moottoriurheilua.
Rallin MM-tasolla Todt kilpaili eri kuljettajia vierellä 1970-luvulla. MM-uransa hän aloitti Ove Anderssonin kanssa vuoden 1973 Monte Carlon MM-rallissa Renault-Alpine A110:llä ja voitti samana vuonna kaksi rallia Achim Warmboldin kartanlukijana. Myöhemmin 1975 ja 1976 hän työskenteli yhdessä Hannu Mikkolan kanssa Peugeotilla, voittaen muun muassa 1975 Marokon MM-osakilpailun. Kun Mikkola siirtyi Toyotalle, Todt jäi Peugeotille. Hänen kuljettajinaan ralleissa olivat muun muassa Jean-Pierre Nicolas, Timo Mäkinen ja Jean-Claude Lefebvre. 1980-luvun alussa Todt istui Talbot Sunbeam Lotukseen Henri Toivosen tallikaverin Guy Fréquelinin kartanlukijaksi. 1981 Todt voitti yhdessä Fréquelinin kanssa rallin valmistajien maailmanmestaruuden ja sijoittui kuljettajien MM-sarjassa hopealle. 1966 alkaneella ralliurallaan Todt voitti lukuisia ralleja. Rallin MM-sarjassa hän osallistui kaikkiaan 54 MM-osakilpailuun, joissa juhli voittoa neljästi.
Kauden 1981 jälkeen Fréquelinin 2-ohjaajana toiminut Todt nimitettiin Peugeot Talbot Sportin toimitusjohtajaksi. Todt tiesi kokemuksesta, että takavetoisen ralliauton aika MM-sarjassa oli ohi. Tarvittiin putkirunkoinen, keskimoottorinen nelivetoinen turboauto, jollaisen Todt insinööreineen esitteli rallimaailmalle kolme vuotta myöhemmin Korsikalla 1984. Talous- ja automyyntivaikeuksien kanssa paininut ranskalaisvalmistaja Peugeot esitteli tuolloin Ari Vatasen käsissä uuden 205 T16 -ralliauton, jonka myötä B-ryhmän aikakausi siirtyi loppusuoralle, ja Peugeot palasi suurten autovalmistajien joukkoon. Todtin luotsaama Peugeot Talbot Sport voitti kolmen kauden aikana kaikkiaan 16 rallin MM-osakilpailua sekä Timo Salosen ja Juha Kankkusen voimin kuljettajien ja valmistajien maailmanmestaruudet vuosina 1985 ja 1986. B-ryhmän jälkeen Todt johdatti menestyksellisesti ranskalaisjoukkonsa aavikkorallien maailmaan. Todtin johdolla B-ryhmään luokitellut ralliautomallit Peugeot 205 T16 ja Peugeot 405 T16 ylsivät vuosina 1987–1990 neljästi Paris–Dakar-rallin voittoon.
1990 Todt nimitettiin PSA Peugeot Citroën Groupin urheilujohtajaksi ja samalla Peugeotin urheiluautoprototyyppien MM-projektin vastuuhenkilöksi. Jälkimmäinen tehtävä Peugeot Sportin osalta päättyi kaudella 1992 maailmanmestaruuteen. Lisäksi Peugeotille kirjattiin ykköstilat lajin merkkitapahtumasta Le Mansin 24 tunnin ajosta vuosina 1992–1993. 1993 italialainen Ferrari palkkasi Todtin F1-joukkueensa Scuderia Ferrarin johtoon vuosiksi 1993–2008. 2001 Todtin tehtäväkuvaan lisättiin Ferrari-Maserati Groupin urheilujohtajan tehtävät ja 2004 Ferrarin toimitusjohtajan tehtävät. Todtin alaisuudessa Ferrari voitti kaikkiaan kahdeksan valmistajien ja kuusi kuljettajien maailmanmestaruutta, joista Saksan Michael Schumacher ajoi viisi ja Kimi Räikkönen yhden. Todtin alaisuudessa Ferrari voitti F1-sarjassa kaikkiaan 106 GP-osakilpailua.
Huhtikuussa 2009 Todt jätti Ferrarin ja asettui Kansainvälisen Autoliitto FIA:n puheenjohtajaehdokkaaksi. Todt valittiin tehtävään lokakuussa 2009, jossa hän vuonna 2019 jatkaa kolmatta perättäistä nelivuotistoimikauttaan.
2020: Patricia Ann ”Pat” Moss-Carlsson
Brittiläinen naisrallikuljettaja Patricia ”Pat” Ann Moss-Carlsson oli aikakautensa ajajalegenda ja historian ensimmäinen naiskuljettaja maailmassa, joka taisteli arvokilpailujen voitoista tasaväkisesti miehisiä kilpakumppaneitaan vastaan.
Nuori Patricia Ann Moss oli taitava esteratsastaja. Vaikka hevoset olivat hänen intohimonsa ja se kaikkein sydäntä lähinnä oleva asia, hän ei lapsena voinut välttyä moottoriurheilulta. Kiinnostus moottoriurheiluun kulki Mossin perheessä geenien läpi. Hänen isänsä Alfred kilpaili muun muassa vuoden 1924 Indianapolis 500 -kilpailussa opiskellessaan hammaslääketiedettä Yhdysvalloissa, ja hänen äitinsä Aileen saavutti menestystä urheiluautojen ennätyskokeissa. Lisäksi Patin isoveli Sir Stirling Moss teki vakuuttavaa uraa formula ykkösissä. Stirling ei koskaan voittanut F1-luokan maailmanmestaruutta, mutta hän ehätti kymmenen vuoden mittaisella ajajaurallaan voittaa kuusitoista GP-osakilpailua, ajaa yhtä monta kertaa paalupaikalle sekä nousta 24 kertaa F1-palkintopallille.
Pikkusisko Pat oli perinyt veljensä kilpailuvietin ja päättäväisyyden voittaa. Seurustellessaan veljensä managerin kanssa, hän kokeili muutamassa kansallisessa rallissa Morris Minorilla vauhtiaan. Autot kiinnostivat, joten vuonna 1954 hän osti ratsastuskilpailujen voitoista säästämillään rahoilla Triumph TR2 -urheiluauton, jonka ratissa hän pärjäsi hyvin.
Rallimaailman tietoisuuteen Pat Moss ajoi itsensä vuonna 1958, voittamalla rallin naisten Euroopan mestaruuden. Mossin vauhti oli naistenluokassa ylivoimaista, mutta myös miehet olivat hänen kanssaan hätää kärsimässä. Vuoden 1958 EM-klassikkoralleissa, kuten Liegé-Rome-Liegé – ja Iso-Britannian RAC-ralleissa Moss sijoittui yleiskilpailujen neljänneksi. Liegén klassikkorallissa yksikään nainen ei ollut aikaisemmin yltänyt kymmenen parhaan joukkoon.
Vuosina 1959 ja 1960 vauhti vain kiihtyi. Moss voitti yhdessä Minin ja Fordin tulevan tallipäällikön Stuart Turnerin kanssa Britannian rallimestaruussarjaan kuuluneet Mini Miglia National- sekä Hooper -rallien yleiskilpailut ja sijoittuivat nykyisessä Saksan MM-rallissa toiseksi. Todellinen läpimurto tapahtui vuonna 1960 Liegé-Rome-Liegé EM-rallissa, jonka yleiskilpailun Moss isolla ja painavalla Austin Healey 3000:lla voitti. Mossin kartanlukija Ann Wisdon-Riley oli rallin aikana vielä raskaana.
Samanaikaisesti Moss oli tavannut myös tulevan aviopuolisonsa ruotsalaisen rallitähden Erik Carlssonin, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1964. Moss-Carlsson kilpaili Austinin, Fordin, Saabin, Lancian ja Renault Alpinen tehdasjoukkueiden jäsenenä. Useista huipputuloksista Moss-Carlsson muistetaan vuoden 1965 Monte Carlon rallista, jossa hän sijoittui Minin Timo Mäkisen ja Porschen Eugen Böhringerin jälkeen kolmanneksi.
Kun aviopuoliso Erik jäi kauden 1967 päätteeksi rallista eläkkeelle, siirtyäkseen Saabin PR-päälliköksi, Pat jatkoi kahden seuraavan kauden ajan uraansa Lancialla. Moss sijoittui etuvetoisella Fulvialla muun muassa vuonna 1968 San Remon EM-rallissa Porschen Pauli Toivosen jälkeen toiseksi, voittamalla Sestriere-rallin Italiassa ja sijoittumalla kauden 1969 Monte Carlon rallissa kuudenneksi.
Tyttärensä Susanin syntymän jälkeen vuonna 1969 Moss-Carlsson esiintyi ralleissa enää harvakseltaan. Vuonna 1972 Renault-Alpine palkkasi hänet tallikuljettajakseen. Samana vuonna Monte Carlon rallissa Moss-Carlsson toi Alpine A110 -ralliautonsa maaliin sijalla 10. Hän päätti lopettaa ajajauransa vuonna 1974.
Patricia Ann Moss-Carlsson menehtyi lokakuun 14. päivä vuonna 2008 kotonaan Iso-Britannian Bedfordshiressa idyllisessä Eaton Brayn pikkukaupungissa syöpään. Hän oli kuollessaan 73-vuotias
2020: Pauli Toivonen
Pauli Toivonen on yksi suomalaisista autourheilupioneereista, jotka ajollaan kasvattivat suomalaisten kansainvälistä mainetta sekä raivasivat tietä kohti suuria kilpa-areenoita. ”Tiikeri”-lempinimen Toivoselle keksi Pat Moss, aikakautensa nopeimpia naisralliautoilijoita. Toivonen saavutti uransa aikana rallista ja jää- ja asfalttiradoilta yksitoista Suomen mestaruutta. Hänet tunnettiin myös miehenä, joka neuvotteli henkilökohtaisesti paitsi ajajasopimuksensa, myös suhteensa eri autotehtaiden kanssa. Toivonen aloitti uransa jääratakilpailusta ja osallistui ensimmäiseen ralliinsa 1953. Hän muistutti usein, että menestys ei hänelle tullut synnynnäisten lahjojen ansiosta vaan armottomalla työnteolla.
Rallin Suomen mestaruuden ohella Toivonen voitti Citroënilla Jyväskylän Suurajot 1962, ajoi Monte Carlossa 1963 toiseksi ja ylsi 1964 lähes vakiokuntoisella Volkswagenilla Monte Carlossa luokkavoittoon ja yleiskilpailun kymmenenneksi. 1966 Toivonen voitti Monte Carlon Citroënilla kolmen edellä ajaneen Minin hylkäyksen jälleen. Voitto on toki aina voitto, vaikka ei syntytapansa vuoksi koskaan Toivosen mieltä lämmittänytkään. Sen sijaan Volkswagenilla ajettua luokkavoittoa Toivonen piti uransa parhaana ajosuorituksena. Monte Carlon voitto muodostui merkittäväksi, koska tasan 30 vuotta myöhemmin esikoispoika Henri ajoi Toivosen perheelle toisen voiton. Saavutus oli historiallinen: koskaan aikaisemmin isä ja poika eivät ole voittaneet maailman kuuluisinta rallikilpailua. 1968 Pauli Toivonen palkattiin Porschelle valloittamaan nykyistä rallin MM-sarjaa vastanneen rallin EM-sarjan mestaruuden. Hän onnistui tavoitteessa ja kruunattiin rallin Euroopan mestariksi. Viimeiset aktiivivuotensa Toivonen ajoi kilpaa lähinnä Suomessa. Vuosien 1971–1975 aikana hän saavutti rata-autoilun SM-sarjasta jokaisena vuonna Suomen mestaruuden. Aktiiviajajauransa Toivonen päätti Suomen MM-ralliin, Jyväskylän Suurajoihin 1979.
2021: Marcus Grönholm
Marcus Grönholm ehti kulkea pitkän ja kivisen tien lajin huipulle. Hän tarvitsi 12 vuotta ja 25 MM-starttia ennen kuin ura ammattilaisena rallin MM-sarjassa vuonna 1999 aukeni. Sitkeys ja odotus palkittiin nopeasti, sillä jo seuraavana vuonna inkoolainen kruunattiin ensimmäisen kerran rallin maailmanmestariksi.
Oli kysymys sitten pituushypystä, motocrossista tai ralliautoilusta, Marcus Grönholmista on aina huokunut kova kilpailuvietti. Synnynnäinen vauhti on kuitenkin jotain sellaista, joka sinulla on tai sitten sitä ei ole. Marcuksen tapauksessa ei ollut koskaan epäselvyyttä siitä, etteikö hän pystyisi ajamaan ralliautoa kovaa. Kysymys oli lähinnä siitä, malttaako hän mielensä ja pystyykö hän keskittymään niin, että turhia hidastelematta hän selviää johtoasemassa myös rallin maaliin.
Grönholm voitti rallijuniorien Suomen mestaruuden ensi yrittämällä vuonna 1988 ja jo seuraavana vuonna rallin Pohjoismaiden mestaruuden. Ennen Peugeotin tarjoamaa ammattilaissopimusta Grönholm ehti voittaa Suomessa kaikkiaan viisi yleisen luokan rallin Suomen mestaruutta.
Grönholmin Peugeotille palkannut Peugeot Sportin johtaja Corrado Provera totesi suojatistaan, että ”pidän Marcuksessa erityisen paljon siksi, että hän osaa tunnustaa reilusti omat virheensä ja ottaa niistä opikseen”. Provera kutsui Grönholmia osuvasti ”hiomattomaksi timantiksi”, joka tulisi Peugeotin ratissa näyttämään rallia seuraavalle maailmalle potentiaalinsa. Ja näin myös tapahtui.
Kaudelle 2000 Peugeot Sportin kolmoskuljettajaksi kymmenen MM-rallin ajo-ohjelmalla nimitetty Grönholm voitti uransa ensimmäisen MM-osakilpailun jo kauden toisessa MM-rallissa Ruotsissa. Grönholm puhui voittonsa jälkeen itselleen täyden MM-ohjelman kaudelle 2000 ja se kannatti: suomalaiskuljettaja voitti uransa ensimmäisellä MM-kaudella lajin maailmanmestaruuden.
Kahta vuotta myöhemmin hän uusi mestaruutensa Peugeotilla ylivoimaisen esityksen päätteeksi. Vaikka MM-hopealle ajaneen Petter Solbergin loppupisteet olisivat kerrottu kahdella, hän olisi hävinnyt mestaruuden kolmella pisteellä.
Toisen maailmanmestaruutensa jälkeen käynnistyi kolmen vuoden takkuinen jakso: tuli paljon keskeytyksiä ja hylkäyksiä, jotka veivät Grönholmilta useita voittoja ja mahdollisuuden taistella lisämestaruuksista. Grönholm kilpaili Peugeotilla yli kuusi vuotta. Kun takana oli ollut kaksi vaatimatonta vuotta Peugeot 307 WRC:llä, jolla Grönholm voitti ainoastaan Suomen MM-rallit niin ranskalaisautonvalmistaja teki asiasta johtopäätöksen ja ilmoitti kaudella 2005, että talli vetäytyy rallin MM-sarjasta.
Ilmoituksen jälkeen Grönholm allekirjoitti kahden vuoden sopimuksen Fordin tehdastallin kanssa. Fordilla Grönholm sai vuonna 2006 unelma-alun, kun hän voitti MM-avauksen Monte Carlossa ja heti perään Ruotsin MM-rallin sekä myöhemmin kauden aikana viisi muuta MM-osakilpailua. Tulos oli hänelle pettymys: MM-hopea. Kaudella 2007, joka jäi suomalaiskuljettajan viimeiseksi MM-tasolla, Grönholm voitti viisi MM-rallia. Uudessa-Seelannissa 0,3 sekunnin erolla saavutettu ykköstila oli yksi MM-historian jännittävimmistä loppuratkaisuista, mutta lopputulos oli tuttu: MM-hopea.
Kauden 2007 päätteeksi ralliuransa MM-tasolla lopettanut Grönholm saavutti ajajaurallaan kahden maailmanmestaruuden lisäksi ennätykselliset seitsemän Suomen MM-rallivoittoa. Hän on saavuttanut suomalaiskuljettajista myös eniten (30) MM-osakilpailuvoittoja ja pisimmän MM-pisteputken, yltämällä kausien 2006-2007 aikana peräti kahdessakymmenessäkahdessa perättäisessä MM-rallissa MM-pisteille.
2021: Martin Holmes
Rallitoimittaja ja -valokuvaaja Martin Holmes ja rallin MM-sarja ovat lähes synonyymejä toisilleen. Alan arvostetuin toimittaja on elämänsä aikana kiertänyt lähes kaikki rallin MM-osakilpailut ja raportoinut tapahtumista useille kansainvälisille tiedotusvälineille, kuten muun muassa Suomessa Vauhdin Maailmalle. Vuoden 2016 Portugalin MM-ralli oli Holmesille hänen 500. MM-rallinsa toimittajana, valokuvaajana tai kilpailijana paikan päällä. Ja matka jatkuu.
Holmesin ralliura käynnistyi hänen opiskellessaan Southamptonin yliopistossa Iso-Britanniassa. Yliopistolla Holmesia vastaan käveli opiskelija, joka kurainen olemus näytti päällepäin siltä että hän olisi ollut yön ulkona. Kysyessään asiaa Holmesille selvisi, että opiskelija oli ollut seuraamassa rallia, josta hän kiinnostui. Samassa yhteydessä kävi ilmi, että yliopistolla oli oma autoklubi, johon Holmes päätti liittyä.
Ralli kiinnosti Holmesia kovasti. Hän päätti, että ralliautoilusta tulee hänelle päivätyön ohessa harjoitettava vakava harrastus. Jo vuonna 1973 Holmes istui kauden viimeisessä MM-rallissa Chris Sclaterin Datsunissa kakkosohjaajana ja seuraavalla kaudella Shektar Mehtan ajamassa Lanciassa San Remon MM-rallissa, josta tuloksena hieno neljäs sija. Holmes päätti ottaa rallia varten työstään kahden kuukauden vapaan, jonka jälkeen hän ei kuitenkaan enää palanut työpaikalleen takaisin: ralliautoilu vei miehen mennessään.
Rallitoimittajan ja -valokuvaajan toimen ohella Holmes kilpaili 17 MM-rallissa kartanlukijana, kuljettajinaan Sclaterin ja Mehtan lisäksi Ove Andersson, Russell Brookes, John Haugland, Andy Dawson, Timo Mäkinen ja Jean Ragnotti.
Vaikka Holmes kartturoi Mäkisen RAC-rallissa kuudenneksi tai Dawsonin Portugalin MM-rallissa neljänneksi, kakkosohjaajan tehtävistään Holmes muistetaan parhaiten Jussi Kynsilehdon viereltä vuoden 1975 Jyväskylän Suurajoissa. Kynsilehto oli saanut Suomen MM-ralliin ajettavakseen tehtaan vanhan Fordin Escortin. Räväkästä ajotyylistään tunnettu Kynsilehto nousi isosti ajettujen hyppyjen ansiosta yleisön suosikiksi.
Kaksikko ajoi rallin yleiskilpailussa 22. erikoiskokeen jälkeen MM-pisteillä sijalla yhdeksän. Seuravana vuorossa oli vain 4,80 km mittainen EK 23 Raikuu. Kynsilehto ajoi erikoiskoetta täyttä vauhtia 5-vaihde silmässä eteenpäin, kun Holmes lukee edessä olevalle nyppylälle nuotin ”täytti yli”, joka olisi pitänyt lukea 300 metriä myöhemmin. Ford nousi ilmaan ja lensi noin 70 metrin matkan, jonka jälkeen se osui maavalliin ja kierähti katon kautta katolleen keskelle tietä. Kaksikko selvisi ulosajostaan vammoitta, mutta joutui keskeyttämään. Tosin heidän pituushyppyennätyksensä kirjattiin pysyvästi Suomen MM-rallin legendojen joukkoon.
Holmes on rallin kävelevä tietosanakirja, joka vuonna 1979 julkaisi yhdessä ystävänsä Hugh Bishopin kanssa ensimmäisen World Rallying -vuosikirjan, josta tuli lajin legenda, merkittävä hakuteos ja MM-sarjan merkkituote, jota vuorollaan tukivat Rothmans, Audi ja viimeksi Pirelli. Holmesin toimittama ja kasaama vuosikirja sisälsi runsaasti yksityiskohtaista tietoa rallin MM-kaudesta. Vuosikirja julkaistiin kaikkiaan 33. kertaa. Viimeisin rallin MM-kaudet 2010-2011 yhteen summaava vuosikirja ilmestyi vuonna 2010.
Martin Holmes jatkaa yhä rallin MM-sarjasta raportoimista. Omien kolumnien lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa monien eri ammattikuljettajien kolumneja useiden eri maiden tiedotusvälineisiin ja samaa arvostettua työtään hän jatkaa yhä tänäkin päivänä.
2022: Cesare Fiorio
Cesare Fiorio voitti jo 18-vuotiaana Fiatilla Italian GT-mestaruuden luokassaan. Lancialla Fiorio perusti epävirallisen HF (High Fidelity) Squadra Corse-rallijoukkueen, joka rakensi Flavioista ralliautoja, joilla saavutettiin joitain voittoja. 1965 Lancia myönsi Fioriolle enemmän tukea ja satsaus kannatti: 1967 Ove Andersson voitti Espanjassa ja Sandro Munari Korsikalla. HF Squadra Corsesta tuli 1969 Lancian tehdastalli ja se voitti Euroopan mestaruuden. Fiatin ostettua Lancian Fiorio pysyi tallin johdossa. 1972 Sandro Munari voitti Monte Carlon ja Lancia valmistajien EM-sarjan. Kun Munari 1973 voitti Euroopan mestaruuden, sai Fiorio Lancian kehittämään uudesta Stratoksesta ralliauton. Hän myös vakuutti Ferrarin myymään voimanlähteeksi Dino 246:den V6-moottorin. Stratos oli menestys: Lancia voitti 1974, 1975 ja 1976 valmistajien maailmanmestaruudet.
Cesare Fiorio voitti tallipäällikkönä kaikkiaan 18 mestaruutta Lancialla ja Fiatilla: kymmenen valmistajien Euroopan tai maailmanmestaruutta: seitsemän Lancialla (1972, 1974, 1975, 1976, 1983, 1987, 1988) ja kolme Fiatilla (1977, 1978, 1980); viisi kuljettajien mestaruutta: Sandro Munari ja Markku Alén voittivat FIA Cup-mestaruudet 1977 ja 1978 ja Walter Röhrl, Juha Kankkunen ja Miki Biasion maailmanmestaruudet 1980, 1987 ja 1988. Loput kolme Fiorio saavutti ratasarjoissa. Fiorio oli myös Suomen MM-rallin vankkumaton ystävä. Kun MM-osakilpailun kohtalo oli 1986 vaakalaudalla, Fiorio toi FIA:n ratkaisevassa kokouksessa julki, että koko Fiat-yhtymä kannattaa Suomen rallin pysymistä MM-kalenterissa. Julkitulon myötä Suurajot saivat pitää asemansa.
2022: Massimo ” Miki” Biasion
Massimo ”Miki” Biasion aloitti ralliuransa 1-ryhmän Opel Kadett GT/E:llä 1979 ja ylsi heti ensimmäisellä kaudellaan Italian mestaruussarjassa kahdesti 1-ryhmässä toiseksi ja luokkansa loppupisteissä kuudenneksi. Opelilla hän voitti ensimmäisen Italian mestaruussarjan osakilpailun 1982 ja ensimmäisen EM-rallin samana vuonna. Tulosten perusteella Lancia kiinnitti hänet kakkostiimiinsä Jolly Club Racingiin, jossa hän kilpaili Lancia 037:lla kolme kautta. Siirto oli Biasionille läpimurto. 1983 hän voitti seitsemän kansainvälistä rallia sekä Italian ja Euroopan mestaruudet. 1984 hän nousi MM-sarjaan, mutta tulokset eivät olleet yhtä vakuuttavia ja 1985 Biasion palasi EM-sarjaan voittaen kolme osakilpailua.
1986 Lancia nosti Biasionin uudelleen ykköstalliinsa, tuloksena ensimmäinen MM-voitto Argentiinasta ja sarjan viides sija. Hän vakiinnutti paikkansa Lancian ykköstiimissä ajaen MM-hopeaa 1987 ja voittaen 1988–1989 kahdesti rallin maailmanmestaruuden. Hän oli kolmas MM-kuljettaja, joka puolusti edellisvuoden mestaruutta menestyksellisesti. 1990–1991 Biasion voitti kolme MM-rallia, eikä sijoittunut enää MM-mitaleille. 1992 hän siirtyi Fordille siihen asti parhaiten palkatulla sopimuksella. Saavutukset eivät olleet odotusten mukaisia; Kreikassa hän tuli kolmanneksi, mikä jäi kauden parhaaksi tulokseksi. Hän kilpaili Fordilla vielä 1993–1994. Kaudesta 1995 oli sovittu, mutta Ford hyllytti italialaisen päättäen hänen ammattilaisuransa MM-sarjassa. Biasionia luotsasi yhtä rallia lukuun ottamatta koko hänen ajajauransa Tiziano Siviero. Biasion ajoi urallaan 78 MM-rallia, joista voitti 17. Palkintopallille hän nousi 40 kertaa ja ajoi 373 MM-tason pohja-aikaa.
2022: Juha Piironen
Juha Piirosen ura alkoi, kun hänen koulukaverinsa Erkki Pitkänen sai Volvon rallitallista auton lainaksi ja pohti sen ostamista. Auto hankittiin, ja kaksikko kilpaili menestyksellä junioritasolla. Seuraavaksi hän kilpaili yhdessä Timo Jouhkin kanssa. Kun Jouhki päätti lopettaa ajajauransa ja auttaa lupaavia suomalaisia rallikuljettajia kansainväliselle uralle, hän pyysi Piirosta näiden vierelle: 1981 ensimmäinen oli Antero Laine, 1982 Piironen luotsasi Pentti Airikkalaa, ennen kuin istui Henri Toivosen kyytiin 1983. Samana vuonna Piironen istui kolme rallia lupaavan Juha Kankkusen kyydissä.
1984 Toivonen ja Piironen kilpailivat EM-sarjaa Porschella ja MM-sarjaa Lancialla. Kaksikko voitti Porschella Sardinian ja Madeiran osakilpailut, ja tulivat Lancialla Jyväskylässä kolmanneksi. 1985 Piironen jatkoi Toivosen kanssa sijoittuen MM-sarjan kuudenneksi. Kautta varjosti kaksi rajua onnettomuutta, jotka saivat perheellisen Piirosen miettimään tulevaisuuttaan. Jälkimmäinen tapahtui Espanjan MM-rallissa, viimeisessä Toivosen kanssa, sillä Peugeotille sopimuksen saanut Juha Kankkunen kysyi Piirosta kakkosohjaajakseen. Kaksikko ajoi yhdessä kaudet 1986–1993, voittaen kolme maailmanmestaruutta 1986, 1987 ja 1991. Piironen osallistui 84 MM-ralliin ja voitti 14 MM-osakilpailua. Piironen nousi Toivosen ja Kankkusen vierellä palkintopallille 40 kertaa ja voitti Kankkusen kanssa myös Paris-Dakar-rallin 1988. Piirosen ammattilaisura päättyi heinäkuussa 1993 kesken Argentiinan MM-rallin nuotitusjakson vakavaan sairauskohtaukseen. Hän selvisi elossa, mutta ura ammattilaisena tuli päätökseen
2022: Ilkka Kivimäki
Ilkka Kivimäki aloitti uransa veljensä Riston vierellä minirallissa, jossa kakkosohjaaja ei tarvinnut ajokorttia. Lisenssin saatuaan pari siirtyi kansallisiin ralleihin. 60- ja 70-lukujen taitteessa Ilkka toimi kakkosohjaajana myös Esa ja Eero Nuuttilalle sekä Pertti Lehtoselle, jonka Saabissa hän osallistui 1973 ensimmäisiin Jyväskylän Suurajoihinsa. Markku Alénin kanssa Kivimäki aloitti 1973 RAC-rallissa. Kaksikko kaatoi Escortinsa heti alussa pudoten tuloksissa sadan huonommalle puolelle. Viiden päivän ja kahdenkymmenen pohja-ajan myötä he nousivat lopulta kolmanneksi, mikä merkitsi paikkaa Fiatilla. Alénin ja Kivimäen yhteistyö kesti yhtäjaksoisesti kaksikymmentä MM-kautta. Ensimmäisen MM-osakilpailunsa he voittivat Portugalissa 1975. Fiatilla kaksikko voitti myös epävirallisen kuljettajien maailmanmestaruuden eli FIA Drivers Cupin mestaruuden 1978.
Fiatin vetäydyttyä Kivimäki ja Alén siirtyivät Lancialle. He voittivat takavetoisella Lancia 037 Rallylla muun muassa Korsikan MM-rallin 1983 ja 1984. Nelivetoinen Delta S4 valmistui 1985 ja vuotta myöhemmin Kivimäki oli 11 päivää maailmanmestari, menettäen tittelin FIA:n hylättyä San Remon osakilpailun. B-ryhmän jälkeen kaksikko ajoi A-ryhmän Lancialla kolme kautta, sijoittuen kolmanneksi 1987 ja 1988 toiseksi. Lancian jälkeen seurasi kaksi vuotta ja 12 MM-osakilpailua Subarulla. 1992 pari siirtyi Toyotalle, jolla paras sijoitus oli Safari-rallin toinen sija 1993. Ennätyspitkä yhteistyö ja molempien urat päättyivät Subarulla 1993 Jyväskylän Suurajoihin. Kivimäki osallistui kaikkiaan 126 MM-osakilpailuun voittaen 19. Hän on kuusinkertainen Jyväskylän voittaja ja viisinkertainen Portugalin MM-rallin ykkönen.
2023: Didier Auriol
Ambulanssikuljettajana toiminut Didier Auriol ajoi ensimmäisen rallinsa vasta 21-vuotiaana vuonna 1979. Auriol nousi Ranskassa nopeasti kansalliseen tietoisuuteen ja sai sopimuksen Renaultille. Vuonna 1987 Ford palkkasi hänet Ranskan mestaruussarjaan ja MM-sarjaan, ja kahtena seuraavana vuonna Auriol voitti Ranskan rallimestaruudet ja 1988 uransa ensimmäisen MM-osakilpailuvoiton Korsikalla.
Vuonna 1989 Auriol siirtyi Lancialle neljäksi kaudeksi, joista 1989 toi viidennen sijan, 1990 hopeaa ja 1991 pronssia. 1992 Auriol voitti ennätykselliset kuusi MM-osakilpailua, mutta voitot riittivät ainoastaan pronssiin. Lancialta Auriol siirtyi Toyotalle ja voitti heti 1993 avausosakilpailun Monte Carlossa. Muita voittoja ei enää nähty ja tuloksena oli jälleen pronssi. Kausi 1994 sujui Auriolin kannalta erinomaisesti ja hänet kruunattiin kolmen MM-voiton myötä ensimmäisenä ranskalaiskuljettajana rallin maailmanmestariksi.
Kun Toyota suljettiin ulos MM-sarjasta, Auriol kilpaili vajaat kolme kautta keikkakuljettajana mm. Fordilla, Subarulla ja Mitsubishilla. Toyota palasi vuonna 1998 yhdessä Auriolin kanssa, mutta tämä voitti kausilla 1998 ja 1999 vain yhden MM-osakilpailun. Toyotan vetäydyttyä rallin MM-sarjasta Auriol siirtyi Seat Sportille ja ajoi kolmannen sijan Safarirallista: Seatin paras tulos MM-tasolla. 2001 Auriol siirtyi Peugeotille ja ajoi viimeisen MM-voittonsa Katalonian rallissa. 2003 hän ajoi Škodalla, viimeisellä työnantajallaan MM-tasolla.
Didier Auriolin ralliura päättyi kauteen 2005. Hän ajoi urallaan kaikkiaan 152 MM-rallia, joista voittoon päättyi 20. Korsikalla hän voitti ennätyksellisesti kuudesti. Palkintopallisijoja kertyi kaikkiaan 54 ja EK-pohja-aikoja 554.
2023: Richard Burns
Richard Burnsin ura alkoi kotitilan pelloilla ja peltoteillä. Ensimmäinen rallivoitto tuli nopeasti jo uran toisessa kilpailussa. 1990–1991 Burns voitti Iso-Britanniassa Peugeot Challenge -sarjan mestaruudet, joiden jälkeen Subarulla rallin MM-sarjassa kilpaillut Prodrive palkkasi hänet ajamaan Iso-Britannian rallimestaruudesta. Burns, 22, voitti mestaruuden kaikkien aikojen nuorimpana kuljettajana heti ensi yrittämällä ja jatkoi Subarulla vuoteen 1995 kilpaillen mm. Aasian–Tyynenmeren-rallimestaruussarjassa. Hän ajoi myös yksittäisiä MM-sarjan osakilpailuja, tutustui tuleviin MM-ralleihin etuautotehtävissä ja ajoi kauden 1995 viimeisessä MM-osakilpailussa Isossa-Britanniassa ensimmäisen palkintopallisijoituksensa (3.). 1996 Burns siirtyi Mitsubishille, ja ajoi ensimmäisen täyden MM-kautensa 1998. Saman vuoden aikana hän ylsi ensimmäiseen MM-voittoonsa Kenian Safarirallissa ja voitti Walesin MM-rallin.
Vuonna 1999 Burns palasi Subarulle. Hän oli kaksi kautta tiukasti mukana mestaruustaisteluissa jääden molempina hopealle, joka kaudella 2001 kirkastui rallin maailmanmestaruudeksi. 2002 hallitseva mestari siirtyi Peugeotille, mutta ei pystynyt voittamaan yhtäkään osakilpailua. Hän sijoittui kuitenkin neljästi toiseksi ja oli MM-loppupisteissä viides. 2003 Burns johti sarjaa pitkään ilman yhtään osakilpailuvoittoa. Dramaattisesti juuri ennen kauden viimeistä osakilpailua hänellä todettiin aivokasvain.
Richard Burns kuoli vain 34-vuotiaana 2005. Hän ajoi urallaan 104 MM-rallia, joista voitti kymmenen ja sijoittui palkintopallille 34 kertaa.
2023: Lasse Lampi
Lasse Lammen ralliautoilu-ura on poikkeuksellinen. Ajamisen ohessa hän toimi eri tehdastallien palveluksessa ralliautojen kehittäjänä ja testaajana. Menestys rallin SM-sarjassa 1970-luvulla ja ystävyys Hannu Mikkolan kanssa vei Lammen 1980-luvun alussa Audi Sportille. Hän kilpaili Audilla viisi perättäistä kautta sekä toimi tehtaan testikuljettajana. Audin lopetettua MM-tasolla Lampi siirtyi Mitsubishin tehdastalliin 15 vuodeksi. Hän oli kehittämässä jo B-ryhmän Starion-prototyyppiä. B-ryhmän päätyttyä hän oli rakentamassa Starionista A-ryhmän takavetoista turbomoottoriautoa sekä sen jälkeen nelivetoista Galant VR4-mallia. 1990-luvulla työ jatkui nelivetoisen Lancerin parissa.
Mitsubishilla tiedettiin, että heillä on käsissään erittäin kilpailukykyinen auto, jonka ratista kuitenkin puuttui pystyvä kuljettaja. Juuri Lampi ehdotti tallipäällikkö Andrew Cowanille Tommi Mäkistä, ja Mäkisen johdolla Mitsubishi voitti neljä perättäistä kuljettajien mestaruutta ja yhden valmistajien maailmanmestaruuden. Mestaruusvuodet olivat Lammelle rankkoja työvuosia. Hän kävi ajamassa testiä kolmella mantereella kauden jokaiseen MM-ralliin ja oli myös jokaisessa MM-osakilpailussa paikan päällä.
SM-tasolla Lampi voitti Tunturirallin kahdesti 1983 ja 1994 ja Hankirallin neljästi 1981, 1983, 1984 ja 1991. Suomen mestariksi hän ajoi 1983 ja 1991 ja saavutti kaksi SM-pronssia 1977 ja 1994. Lampi keräsi kaikkiaan 89 MM-pistettä ja ajoi viisi MM-tason pohja-aikaa.
Ajajauransa jälkeen hän on toiminut muun muassa Škodan ja Toyotan rallitalleissa neuvonantajana. Lammen ura on myös ollut poikkeuksellisen pitkä, yli 40 vuotta.
2024: Kyösti Hämäläinen
Kyösti Hämäläinen ajoi 13 rallin Suomen mestaruutta ja yhden kakkostilan 1973–1987 – saavutuksen, joka jää lyömättömäksi ennätykseksi. Ensimmäisen mestaruutensa hän saavutti 1-ryhmän Alfa Romeolla 1973. 1974 hän jäi poikkeuksellisesti SM-hopealle, mutta palasi kultakantaan Sunbeam Avengerin ratissa 1975. 2-ryhmässä tahti Ford Escortilla oli vieläkin hurjempi. 1979 alkanut mestaruusputki jatkui yhtäjaksoisesti kauden 1986 loppuun asti. Kahdeksan 2-ryhmän perättäisen mestaruuden lisäksi Hämäläinen voitti Maastoajojen Cup-mestaruuden kahdesti 1979–1980. Kaikki mestaruudet syntyivät samalla Ford Escort RS 2000:lla. 1970-luvulla SM-sarjaa ajoivat käytännössä kaikki Suomen parhaat, myös MM-sarjaa ajavat kuljettajat, joten kilpailu oli tiukkaa. Hämäläinen ei yleensä ensimmäisellä EK:llä pohja-aikaan yltänyt, mutta viimeisillä ja ratkaisevilla pätkillä hän oli pääsääntöisesti täysin pitelemätön.
Hämäläisen ralliuran kohokohta oli Jyväskylän Suurajojen voitto vuonna 1977. Hän ajoi rallissa Fordin kolmatta tehdasautoa. Hämäläinen opetteli reitin ulkoa ja ajoi uransa ainoaan MM-voittoon ilman nuotteja yli neljän minuutin erolla seuraavaan. Hämäläisen taidoilla olisi pärjätty myös maailmalla, mutta Hämäläiseltä puuttuivat kielitaito ja oikeat taustaihmiset. Viimeisen SM-mitalinsa hän ajoi 1987 N-ryhmässä nelivetoisten valtakauden alussa. Takavetoisella ja 200 kg muita painavammalla Sierra RS Cosworthilla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia, mutta Hämäläinen osoitti kykynsä ja ajoi SM-hopeaa. Kun Ford päätti saman kauden jälkeen lopettaa rallikilpailutoimintansa Suomessa, niin samaan johtopäätökseen päätyi myös Hämäläinen.
2024: Guy Fréquelin
Guy Fréquelin aloitti ralliautoilun kakkosohjaajana 1966. Ranskalainen kilpaili kuljettajana säännöllisesti rallissa, radalla ja Etelä-Euroopassa suositussa mäkiajossa. Radalla hän voitti Ranskan mestaruuden 1-ryhmän Renault R8 Gordinilla 1968 ja rallissa 1-ryhmän Alfa Romeolla 1975. Renaultin tuella Fréquelin voitti Ranskan rallimestaruuden 1977. Kaikkiaan hän voitti eri sarjoissa kymmenen kansallista mestaruutta.
Fréquelinin ura lähti nousuun 1980, kun Talbot kiinnitti hänet MM-sarjaan. Kausi oli tiimin oppivuosi, vaikka Henri Toivonen voittikin RAC-rallin, jossa Fréquelin sijoittui kolmanneksi kuten myös Portugalissa. 1981 Fréquelinin kanssa ajoi Jean Todt. Kaksikko aloitti kakkossijoilla Monte Carlosta ja Korsikalta ja ajoi uran ainoan MM-voiton Argentiinasta. He johtivat sarjaa aina kauden viimeiseen osakilpailuun asti, mutta RAC-ralli päättyi keskeytykseen ja Ari Vatasen voittoon. Talbotin jälkeen Fréquelin jatkoi Opelilla ja lopetti ajajauransa kauteen 1987.
1989 Fréquelin nimitettiin Citroën Sportin johtajaksi. Tallin voittokulku käynnistyi aavikkoralleista ja jatkui ralliin suunnitellulla etuvetoisella Citroën Xsara Kit Carilla, jolla voitettiin Katalonian ja Korsikan MM-rallit. PSA-konsernin sisäisen kamppailun jälkeen Fréquelin sai luvan rakentaa oman WRC-auton. Suunnittelijaksi palkattiin Peugeotin B-ryhmän menestykseen vienyt Jean-Claude Vaucard ja tuloksena oli Citroën Xsara WRC. Kuljettajaksi Fréquelin palkkasi nuoren Sébastien Loebin. Fréquelinin alaisuudessa 2001–2007 Citroën voitti MM-sarjassa kolme kuljettajien ja kolme valmistajien maailmanmestaruutta sekä 32 osakilpailuvoittoa ja 77 palkintokorokesijaa.
2024: Jean-Claude Andruet
Jean-Claude Andruet ajoi Renault-Alpine A110 1800:lla ensimmäisen rallin MM-osakilpailun voittoon Monte Carlossa 1973. 1974 hän ylsi MM-voittoon Lancia Stratos HF:llä Korsikalla ja kolmannen MM voittoonsa Fiatin Ranskan maahantuojan Fiat 131 Abarthilla San Remossa 1977. Aiemmin Andruet voitti rallin Euroopan mestaruuden 1970 Alpine 110 1600:lla. Hänet tunnettiin 1970-luvun rallipoluilla lähinnä Ranskan MM- ja EM-tason asvalttiralleista. 1981 Andruet ylsi Ferrari 308 GTB:lla EM-hopeaan, saavuttaen kahdeksasta rallista neljä voittoa ja yhden toisen sijan. 1982 hän ajoi Ferrarilla vielä kaksi EM- ja kaksi MM-rallia. 1986 hän osallistui kolmeen MM-ralliin B-ryhmän Citroën BX4TC:lla, ja ylsi yllättävään kuudenteen sijaan Ruotsin MM-rallissa. Andruet ajoi MM-tasolla lisäksi Alfa Romeo Alfetta GT, Lancia 037 sekä Citroën Visa -tehdasautoja. Viimeisen MM-rallinsa hän ajoi A-ryhmän Rover Mini Cooperilla Monte Carlossa 1995.
Jean-Claude Andruet tunnettiin myös ratapuolella menestyneenä kestävyysajokuljettajana. 1969 hän ylsi Alpine A210 Renaultilla Le Mansissa kahdenneksitoista ja 1972 Daytona 24 tunnin ajossa Ferrari 365 GTB/4 yleiskilpailun viidenneksi ja GT-luokan ykköseksi. 1973 Andruet voitti samalla autolla toistamiseen GT-luokan, sijoittuen ajon yleiskilpailussa kuudenneksi, 1974 Ferrari 312P:llä yhdeksänneksi ja 1975 Ferrari 365 GTB/4:lla sijalle 12. 1977 Andruet voitti Span 24 tunnin ajon BMW 530i:llä ja Le Mansissa 1981 hän ajoi luokkavoittoon ja yleiskilpailun viidenneksi Ferrari 512 BB/LM:lla. Viimeisen kestävyyskilpailunsa hän ajoi Le Mansissa vuonna 1989, tuoden Cougar C20LM Porschensa maaliin sijalla 14.
