Meillä on usein viihteen luomia mielikuvia menneisyyden kulkuneuvoista, mutta kuinka hyvin ne pitävät paikkaansa? Miten kuljettiin – ja ennen kaikkea – miksi?
Tämä kirjoitus avaa ikkunaa menneisyyden kulkuneuvoihin, kun pyörää ei vielä tunnettu, ainakaan liikenteessä.
Kinttupolut
Ihmiset ovat jo esihistoriallisella ajalla kulkeneet paikasta toiseen kaupankäynnin ja elinkeinon mukaan. Arkeologit ovat löytäneet muinaishaudoista ulkomaisia tuotteita, kuten meripihkaa ja ulkomaisia metalliesineitä. Kulkureitit olivat korkeintaan polkuja ja reitin kulkukelpoisuus saattoi vaihtua moneenkin kertaan. Polut kulkivat vaikeakulkuisista metsistä mäkisiin maastoihin ja vedenylityksiin. Vesireiteillä vuorottelivat vasta- ja myötävirrat, kosket ja matalikot. Määränpäähän pääsyyn piti siis joskus käyttää monta erilaista kulkuvälinettä, kuten ruuhta, rekeä, venettä ja suksia. Vähitellen käytetyimmät kulkutiet alkoivat vakiintua paikoilleen. Parhaimmat kulkuväylät kulkivat yleensä harvapuustoisissa harjumaastoissa ja kulkukelpoisissa vesistöissä. Lyhyille soisille osuuksille tai purojen ylityksille alkoi ilmaantua portaita, eli puista kasattuja kapulasiltoja tai pitkospuita. Kannattaa myös huomata, että vuodenaika vaikutti valittuun reittiin. Talvella suksilla ja ahkiolla voitiin ylittää jäätynyt suo tai kulkea pitkin järvenselkiä, kun taas kesällä kävellen hiekkaharju oli helpoin kulkureitti.
Suomessa vanhimmat pysyvät, pitkät kulkureitit voidaan ajoittaa ennen historiallista aikaa, joka Suomessa alkaa vasta 1100-luvulla. Ne ovat Hämeen härkätie, Turun Rantatie, Ylinen Viipurintie sekä Kokemäenjoen vesistöalue. Liikennereittien ja kauppapaikkojen syntyyn vaikuttivat asutus, perinteiset yhteydet, markkinapaikat ja traditio. Asutus Suomessa oli hyvin harvaa ja asutut alueet vaihtelivat vuosisadasta toiseen. Viikinkiajalla ja vielä ruotsalaisvalloituksen alkaessa tiheästi asuttuja alueita olivat lähinnä Turun seutu, Kokemäenjoen varsi nykyiselle Tampereen seudulle saakka, Hämeenlinnan alue, Hollolan alue ja Karjalassa nykyiset Viipurin ja Sortavalan lähiseudut. Muualla harjoitettiin pääasiassa eränkäyntiä, eli metsästettiin ja kalastettiin. Perinteisiä markkinapaikkoja n. 1000-luvun alun Suomessa olivat Hollolan, Hämeenlinnan, Tampereen, Kokemäen, Euran, Turun sekä Halikon tienoot. Kulkureitit noudattelivat vesistöjä tai kulkivat hiekkaharjuja pitkin. Ainoa poikkeus oli Hämeen Härkätie, joka kulki harjumuodostumien suhteen poikkisuuntaan ja alueella, jossa ei ollut käyttökelpoisia vesireittejä. Härkätien syntyminen kertoo Turun seudun merkityksestä kauppapaikkana. Härkätie oli myös luultavasti ensimmäinen pitkä kulkuyhteys, johon alkoi syntyä kiinteitä tierakenteita soiden ja muiden luonnonesteiden ylittämiseen.
Suomen alue liitettiin Ruotsin valtakuntaan 1100 ja 1200-lukujen kuluessa ja hallinnon vakiinnuttamiseksi tarvittiin myös parempia kulkuyhteyksiä. Valtiovallan otteen lujittuminen kesti pitkään muun muassa hankalien kulkuyhteyksien ja olemattoman tienpidon takia. Varhaisimmat löytyneet tiet ovat liittyneet kulttipaikkoihin ja käräjöintiin, eli yhteisten asioiden hoitamiseen. Ruotsin hallitusvallan ja kristinuskon levittämisen myötä oli tarve vahvistaa tieverkkoa kirkkojen, linnojen ja käräjäpaikkojen välillä. Maanviljelyksen kehitys lisäsi myllyteiden tarvetta. Rahvaan arjessa kirkko- ja kauppamatkojen ohella oli vain vähän matkustustarpeita.
Hiihdettiin kesät talvet?
Suksi on ikivanha arjen keksintö. Se on syntynyt tarpeeseen päästä kulkemaan sujuvasti lumisessa maastossa Euraasian pohjoisosissa. Sana suksi on hiihtovälineen yleisnimenä lähtöisin jo kivikaudelta. Suksi on ollut yleinen talvinen kulkuväline pohjoisilla alueilla Skandinaviasta Beringinsalmelle saakka. Näillä seuduilla luonto on talvisaikaan kuukausia lumipeitteen alla ja vesi jään peittämänä. Ravinnon hankinnassa – metsästyksessä ja kalastuksessa – suksi on ollut välttämätön. Suksilla on voitu edetä lumessa monia saaliseläimiä nopeammin ja vähällä energiankulutuksella. Talvisia saaliseläimiä olivat erityisesti hylkeet, hirvi ja karhu, joiden kaikkien metsästyksessä sukset olivat välttämättömiä. Skandinavian ja Itä-Karjalan kalliopiirroksissa on hiihtäjän kuvia jo neljännen esikristillisen vuosituhannen lopulta lähtien. Monet muinaissuksimallit säilyivät ja palvelivat sellaisinaan tai pienin muutoksin aina 1800-luvun loppupuolelle saakka.
Esihistoriallisesta ajasta aina 1800-luvulle Suomessa käytettiin epäparisia, eli eriparisia suksia: toinen, tavallisesti vasen suksi, oli pitkä liukusuksi ja toinen lyhyt potkusuksi. Liukusuksea nimitettiin lylyksi, lylysukseksi tai paljakaksi. Potkusuksi oli nimeltään kalhu; myös kalhutin, koipipotka, sivakka, potakka, potaska, potasma, koipisivakka ja savek. Nimitykset eri murrealueilla olivat siis hyvinkin erilaisia. Lylyllä ja kalhulla hiihdettiin liukuen vasemman jalan varassa, samanaikaisesti oikealla jalalla potkien. Lylysuksi oli erityisen jalkava, eli hiihtäjän paino oli suksen etu- ja takaosien varassa, jolloin sillä oli helppo liukua. Hiihtotapa rasitti jalkoja epätasaisesti, mutta mainitaan, että epäpariset sukset olivat erityisen hyvät vaaroja noustaessa sekä kovalla lumialustalla, esim. jalaksen jäljissä. Kääntyminen kävi epäparisilla suksilla kätevästi alavilla paikoilla, mutta ei metsäisessä maastossa: oikea jalka nostettiin ensin korkealle niin, että kalhun kanta ei osunut maahan, kun se käännettiin ympäri. Sen jälkeen oli helppoa kääntää lyly kalhun viereen vasemmalla jalalla nostaen.
Muinaissukset valmistettiin kiskomalla lylymännystä. Lyly on kaarevaksi kasvaneen männyn kupera pohjoispuoli, jossa puun syyt ovat tiukemmat ja läpeensä pihkaiset ja kovat, kuten syyskerros tavalliseksi kasvaneen männyn syissä. Kiskottaessa puun syyt jäivät ehjiksi ja varmistivat osaltaan hyvän luiston. Lisää luistoa saatiin rasvaamalla pohjaa esimerkiksi karhun jalan rasvaisella alustalla, pättäreellä. Pitoa on aikaansaatu pohjan karvaamisella. Joissakin muinaissuksissa on sivuilla reikiä pohjanahan kiinnittämistä varten. Peuran tai poron koipinahka on ollut hyvä pohjausaines. Nahka on kiinnitetty pohjaan myötäkarvaan siten, että potkaistessa syntyy vastakarvaan pito ja suksea luistatettaessa myötäkarvaan luisto.
Luultavasti vielä sukseakin vanhempi talviliikkumisen väline on lumikenkä. Tämä voidaan päätellä siitä, että ihmislaji on alun perin kotoisin lämpimämmiltä alueilta, joilla esimerkiksi soilla liikkuessa lumikenkää vastaava väline on ollut hyödyksi. Soilta on suomessakin kerätty esimerkiksi marjoja ja linnunmunia. Toinen osoitus lumikenkien vanhasta iästä on, että Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat eivät tunteneet muita välineitä lumihangessa liikkumiseen. Suomessa lumikengillä kuljettiin tiheissä metsissä ja kodin lähellä ansoilla tai talvivarastoilla liikuttaessa. Suomessa tunnettiin jo esihistoriallisena aikana myös luistimet, joita voitiin käyttää järven tai meren jäällä liikuttaessa.
Talvella suksilla tai lumikengillä liikuttaessa käytettiin tukena sauvaa, joita eriparisten suksien kanssa oli vain yksi. Näitä oli lähes yhtä monta erilaista kuin oli kulkijoita. Koska ylimääräisiä taakkoja ei kannattanut hiihtäen liikuttaessa kantaa mukana, sauvaan voitiin yhdistää esimerkiksi pieni lumilapio yösijan tekemistä varten tai sen pää voitiin muotoilla keihääksi, jota voitiin käyttää metsästys- tai yleisemmin puolustautumisaseena sekä esimerkiksi jään paksuuden koettamiseen. Sauvan kumpaakin päätä käytettiin suksien puhdistamiseen lumesta. Joitakin suksisauvoja voitiin käyttää myös jousena. Sauvat valmistettiin puusta ja sauvojen sommat muodostettiin puukiekoista tai vitsaksesta.
Kuljettaminen
Jotta matkustaminen oli järkevää, tarvittiin välineitä eväiden, saaliin ja tavaroiden kuljettamiseen. Vanhin kuormaeläin oli ihminen itse. Taakkoja varten keksittiin jo varhain monenlaisia kuljetusvälineitä. Yksinkertaisimmillaan nämä olivat kokonaisia nyljettyjä eläimennahkoja, joiden jalkoihin oli ommeltu hihnat, jolloin saatiin reppu, tai puukehykseen kuoresta, tuohesta tai kaislasta punottuja säkkejä, joita samoin kannettiin selässä. Vielä yksinkertaisempi versio molemmista valmistettiin ilman hihnoja ja nostettiin kahvasta tai reiästä matkasauvaan, jolloin toista kättä tarvittiin sen kantamiseen. Selässä kannettaviksi valmistettiin myös kehittyneempiä reppuja nahasta tai kankaasta. Näitä sidottiin myös puukehykseen rinkaksi, johon voitiin kiinnittää myös työkaluja ja aseita.
Suomensukuisille kansoille erityisen tyypillinen oli koivun tuohesta valmistettu kontti, jolla tarkoitettiin monen muotoisia selässä kannettavia reppuja. Konteissa voitiin kuljettaa eräretkien saalista tai matkatavaroita. Toisinaan myös pienimmät lapset kulkivat äitinsä selässä konteissa. Tuohesta oli helppo valmistaa monen mallisia kontteja. Se oli selässä varsin jäykkä ja epämukava, mutta etuna oli ilmavuus ja sateenkestävyys, jolloin eväät ja saalis pysyivät tuoreina. Tuohi liittyy läheisesti kaskenpolttoon ja eränkäyntiin. Edellinen loi yhä uusia koivikoita, mutta vaati myös virsuja, viljavakkoja ja kontteja. Saloilla tapahtuvalle kalastukselle keveät tuohipunonnaiset taas olivat välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista esineistöä, koska tuohi on taipuisaa ja kevyttä sekä kosteutta hyvin eristävää ainesta. Tuohesta punottuja jalkineita eli virsuja ei ole koskaan käytetty tupa-, matka- tai kirkkojalkineena, vaan virsut ovat aina olleet työjalkineita etenkin keväisin kostealla maaperällä. – Nahkakenkä on vanhempi jalkine kuin tuohivirsu.
Tavaran vetäminen maata pitkin oli helpompaa kuin selässä kantaminen. Aluksi otettiin avuksi karsimaton kuusi, jota tyvestä saattoi vetää lumihankea pitkin. Raskaampien tavaroiden kuljettamiseen käytettiin talvisin erilaisia lumessa vedettäviä ahkioita ja rekiä. Ahkio oli nahasta, yhdestä puunrungosta tai myöhemmin laudoista valmistettu pulkka, jota hiihtäjä saattoi vetää perässään. Tästä kehittyi myöhemmin reki, jossa oli alla yksi tai kaksi lumeen koskettavaa jalasta, mikä helpotti sen vetämistä. Ahkioiden ja rekien eteen valjastettiin paljon myöhemmin poro tai etelämpänä hevonen, jolloin raskaammatkin taakat alkoivat siirtyä helposti.
Kesäisin raskaita taakkoja voitiin vetää purilailla. Purilaat tehtiin yksinkertaisimmillaan sitomalla kaksi puunrunkoa yhteen liittämällä väliin poikittainen puu. Eräolosuhteissa puiden latvukset saatettiin jättää karsimatta, mikä helpotti liukumista ja muodosti alustan kuljetettaville tavaroille. Auki olevasta päästä ihminen tai myöhemmin hevonen saattoi vetää purilailla suuriakin kuormia. Myöhemmin purilaat valmistettiin paksummista rungoista, jotka taivutettiin pidemmältä matkalta maata vasten. Tällöin alustaksi tarvittiin tasainen kivistä ja kannoista raivattu ajoura, kun vanhan malliset purilaat sopivat myös metsään.
Vielä rekiä ja purilaitakin tyypillisempi tapa käyttää hevosten voimaa oli nostaa hevosen selkään kuormasatula, josta roikkui molemmin puolin hevosen selkää kiinnikkeet kuljetettaville tavaroille. Tiettömässä maastossa liikuttaessa tämä oli yleensä myös ainoa keino hyödyntää hevosia kesäaikaan.
Minne kuljettiin ja mitä kuljetettiin?
Matkalle tarvitaan aina syy, varsinkin jos mukana kuljetetaan tavaraa. Esihistoriallisena aikana liikuttiin pääasiassa kodin läheisyydessä peltotöissä, niityillä, puutavaraa hakemassa, kalastamassa tai metsästämässä pienriistaa. Pidempiä matkoja olivat käräjämatkat, joihin yleensä valittiin vain joitakin henkilöitä edustamaan suuremman kylän asukkaita. Myöhemmin keskiajalla kirkossa käyminen muodostui tärkeäksi matkanteon syyksi. Esihistoriallisen tai keskiajan Suomen tuotteiden joukossa oli hyvin vähän sellaisia, joita kannatti kuljettaa kauas. Rannikkoseudun tärkeimmiksi vientituotteiksi nousivat hylkeennahat ja hylkeenrasva sekä myöhemmin kala, erityisesti lohi, jota sai keskiajalla syödä paastonkin aikana. Lohta kalastettiin kaikissa suurissa joissa ja sitä kuljetettiin puuastioissa suolattuna.
Sisämaan tuotteista tärkein olivat turkikset. Majavasta saatiin lisäksi kallisarvoista hajustetta, haustetta, jota käytettiin viiniin liotettuna ihmelääkkeenä moniin tarkoituksiin. Turkiseläimiä ja suurempia saaliseläimiä metsästettiin laajoissa erämaissa kaukana pysyvästä asutuksesta. Erämaa oli jaettu heimojen, pitäjien ja joskus talojenkin kesken. Eränkäynti tarkoittaakin kullekin omistajalle jaetun erän käyttämistä metsästys- ja kalastusmaana. Eränkäyntiä harjoittivat yleensä vain suuret talot, jotka saattoivat pitää osan työvoimasta pitkiä aikoja metsästämässä usein hyvinkin kaukana kotoa. Erälle rakennettiin yleensä pysyviä tukikohtia, joihin saalis kerättiin käsittelyä varten ja joista se myöhemmin kuljetettiin kotiin. Näistä tukikohdista taas muodostui usein myöhemmin pysyvää asutusta. Turkikset kuljetettiin rannikolle, missä ne vaihdettiin esimerkiksi suolaan, metallituotteisiin ja erilaisiin ylellisyysesineisiin. Suomalaiset eivät harvasta asutuksesta huolimatta olleet mitenkään erityisen köyhiä vaan monista varakkaista taloista löytyi esihistoriallisena aikana kulta- ja hopeaesineitä, mausteita tai lasia, joka oli vieläkin kallisarvoisempaa.
Kirjoittaja Mikko Pentti, amanuenssi
