Tarinoita siirtotyömailta
Tervetuloa mukaan matkalle, joka vie siirtotyömaiden ja niiden kupeisiin syntyneiden parakkikylien historiaan. Verkkonäyttely jakautuu kolmeen eri osioon. Voit kurkistaa virtuaalikierroksen kautta parakkeihin sisälle, hypätä työmies Hugo Havun matkassa tutkimaan parakkikylän arkea näyteltyjen kohtausten kautta ja syventää tietojasi siirtotyömaista ja työttömyystöistä kertovien tekstien avulla.
Parakkikylän seinät pitävät sisällään tarinoita ajalta, jolloin kymmeniätuhansia miehiä ja tuhansia naisia lähetettiin syrjäseuduille työttömyystöihin. Työmaat saattoivat sijaita useiden satojen kilometrien päässä, kaukana kotoa. Matka sinne jonnekin oli ilmainen.
Virtuaali-
kierros
Tästä pääset kurkistamaan parakkikylän 360-virtuaalikierrokselle
Virtuaalikierroksella navigoit helposti kulkemalla kiintopisteestä toiseen. Paina ruudulla näkyvää valkoista ympyrää ja pääset siirtymään kierroksella seuraavaan pisteeseen. Myös osa parakeista avautuu kävijälle kiintopisteiden kautta. Lisäksi liikuttamalla hiirtä tai sormea ruudulla saat näkyviin ääriviivoja. Niitä klikkaamalla löydät paljon lisää syventävää sisältöä.
Hyppää mukaan tarinaan
Tarkastele siirtotyömaiden ja parakkikylien arkea näyteltyjen kohtausten kautta. Työmies Hugo Havu johdattaa sinut matkalle, jossa tapaat muun muassa työmiehiä palaamassa töistä, viettämässä vapaapäivää ja kirjoittamassa kirjettä kotiin. Tutuksi tulevat myös työmaan toimisto henkilökuntineen ja kuuletpa tarinaa romansseistakin.
Tervetuloa parakkikylään
Kaukana kotoa
Palkkapäivä
Työmiehen vapaapäivä
Sepän pajassa
Ruoasta ja rakkauksista
VIDEOTYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus: Noora Kytöharju
Kuvaus: Esa Alhola ja Mikko Alhola
Leikkaus: Esa Alhola
Musiikki: Pasi Salmi
ROOLEISSA
Hugo Havu: Mika Eerola
Helga Nieminen: Noora Koski
Taavetti Tuppurainen: Mauri Hakanen
Emil Lahikainen: Sakarias Koivisto
Elli Jokinen: Elina Mäkinen
Akseli Heikkilä: Jouni Iivonen
Sulo Koponen: Juhani Karppila
TERVETULOA LAPIOLINJALLE
Työttömyystyöt eli niin kutsuttu lapiolinja oli työllisyyspolitiikan tärkein keino hoitaa työttömyyttä toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin työttömällä oli vähän vaihtoehtoja, jos halusi turvata perheensä toimeentulon. Päätöksen työttömyystöihin lähettämisestä tekivät työvoimaviranomaiset. Jos kieltäytyi, menetti oikeutensa työttömyystöihin sinä vuonna.
Tie- ja vesirakennuslaitos oli suurin työttömien työllistäjä. Voikin sanoa, että suuri osa Suomen pääteiden verkostosta on rakennettu aikanaan työttömyystöinä. Myös metsätyöt, kanavanrakennustyöt ja lentokenttien rakennustyöt toteutettiin osittain työttömyystöinä. Työttömät rakensivat lisäksi rautateitä, kerrostaloja ja sairaaloita. He hoitivat metsää, kunnostivat uitto- ja vesiväyliä sekä hoitivat puistoja ja pallokenttiä.
Ajanjakso alkaa 1940-luvun lopulla toisen maailmansodan jälkeen ja loppuu 1970-luvun alussa, kun uudessa laissa säädetään työttömyyskorvauksesta.
Tie- ja vesirakennuslaitos oli suurin työttömien työllistäjä. Voikin sanoa, että suuri osa Suomen pääteiden verkostosta on rakennettu aikanaan työttömyystöinä.
Työmiehiä nostamassa maata rumpumontusta käsivinssillä hevosajoneuvoon. Kuva otettu vuonna 1955. © Mobilia
ENSIMMÄISET SIIRTOTYÖMAAT
Ennen sotaa hätäaputöitä, sodan jälkeen työttömyystöitä ja 1950-luvulta lähtien työllisyystöitä. Työttömälle nimellä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä kyse oli samasta asiasta. Hätäaputöitä työttömille järjestettiin ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla nälkävuosien aikaan. Ennen toista maailmansotaa työttömät työskentelivät kanavarakennustyömailla ja sodan jälkeen jälleenrakennettiin sodassa tuhoutunutta Lappia. Lappiin syntyivät myös ensimmäiset siirtotyömaat parakkikylineen.
Miehiä parakin rappusilla vuonna 1958. © Mobilia
Heti sodan päätyttyä ilmeni pientä työttömyyttä. Tilanne asettui ensin, mutta jo 1940-luvun loppuun tultaessa työllisyystilanne alkoi heikentyä nopeasti. Joulukuussa 1949 lähes 60 000 oli ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi. Työttömyysluvut jatkoivat kasvuaan 1950-luvulla.
Teiden rakentaminen soveltui hyvin työttömyystyöksi. Pahimmat työttömyysalueet olivat Itä- ja Pohjois-Suomessa. Liikenteellinen tarve tietöille oli Etelä-Suomessa. Työttömät päätettiin siirtää tienrakennustöihin Etelä-Suomeen. Siirtotyömailla työskenteli enimmillään talvella 1958–59 yli 50 000 työtöntä, joista yli 16 000 majoittui parakkikylissä.
Työttömät päätettiin siirtää tienrakennustöihin Etelä-Suomeen. Siirtotyömailla työskenteli enimmillään yli 50 000 työtöntä, joista yli 16 000 majoittui parakkikylissä.
Työmiehiä lähdössä töihin Vitasniemen majoitusalueelta maaliskuussa 1955. Tie oli pitkä työmaa ja matkaa parakkikylän ja työmaan välillä saattoi olla useita kilometrejä. Tästä syystä tarvittiin työmaakuljetuksia. © Väylävirasto – Mobilia
Kotoa lähteminen oli asia, josta siirtotyömaiden parakeissa puhuttiin katkerasti. Sota oli lähellä, joten elintaso ei ollut kovin korkealla. Pohjois- ja Itä-Suomen köyhien asumisolot eivät paljon poikenneet siirtotyömaiden oloista, joten niistä ei sinällään valitettu. Vaikeinta oli tottua asuntoparakkien ahtauteen ja sopeutua useamman kymmenen tuntemattoman miehen tapoihin.
Mämmen lossin kiertotyömaa. Vt 4 Äänekoski. Etualalla Ford Rhein, jossa oli 95-hevosvoimainen V8-moottori. Taustalla Mämmensalmi. © Aarne Vuorinen – Väylävirasto – Mobilia
TYÖTTÖMYYSTYÖLÄISET
Keitä he olivat?
Suurin ryhmä työttömyystöissä olleista olivat maaseudun pientilalliset. Useat heistä olivat evakkoja tai rintamalla palvelleita. Sodan jälkeen Suomessa perustettiin yli 100 000 pientä asutustilaa, joiden maa-ala ei riittänyt elättämään perhettä talvisin. Maata jaettiin niin evakoille kuin rintamamiehillekin.
Jossakin Varsinais-Suomessa toukokuussa 1954. Miehiä työmaaparakin edustalla. © Väylävirasto – Mobilia
Pahimpina työttömyyskausina 1950-luvun lopulla kortistossa oli yli 30 000 viljelijäväestöön kuulunutta miestä. Työttömyystyöt olivat suurimmaksi osaksi hyvin ruumiillisia töitä. Työt tiellä, maalla ja metsässä vaativat voimaa. Niitä ei voinut tehdä, jos kunto ei riittänyt.
Työmaiden sekatyöläiset eivät olleet ammattitaidottomia, sillä monet tehtävät esimerkiksi tietyö- ja rakennustyömailla vaativat harjaantumista ja käytännön oppia. Lisäksi nuoria työttömiä opetettiin koneenkäyttäjiksi, huoltokorjaajiksi, murskausaseman käyttäjiksi, kirjureiksi ja mittamiehiksi.
Tarvontien rakentaminen elokuussa 1966. © Mobilia
Tarvontien rakentaminen syksyllä 1958. Työmiehet hitsaavat sillankaidetta. Kuvaaja: Liisa-Maija Tolonen-Pirhonen/I.V.O. Pirhonen. © Väylävirasto – Mobilia
Tarvontien rakentaminen maaliskuussa 1958. Miehiä tekemässä pystyojitusta ojituskoneella. Kuvaaja: Liisa-Maija Tolonen-Pirhonen/I.V.O. Pirhonen © Väylävirasto – Mobilia
Naiset työttömyystöissä
Naisten lähettämisestä siirtotyömaille keskusteltiin 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Työllisyyskomitea pohti asiaa ja päätti, että naisia lähetettäisiin siirtotyömaille täydelliseen vapaaehtoisuuteen pohjautuen. Naisten osuus siirtotyömailla pysyi lopulta vähäisenä. Heitä palkattiin yleisimmin luiskien eli pientareen ja ojan välisen reunan tasaamiseen. Pääosion he olivat paikkakuntalaisia ja kulkivat töihin kotoaan. Myös naisten majoittamista parakkikylään kokeiltiin. Kokeilu kuitenkin loppui, sillä sitä ei lopulta pidetty soveliaana.
Lisäksi työmaaruokalan henkilökunta ja siivoojat olivat yleensä naisia. Heidät pyrittiin palkkaamaan paikkakunnalta. Jos paikkakunnalta palkkaaminen ei onnistunut, voitiin heidät majoittaa omaan parakkiin parakkikylässä.
Ruokalan henkilökuntaa ruokalan edessä kevättälvella 1949. Kuvaaja: Lauri Koikkalainen © Väylävirasto – Mobilia
Siivoojat toimiston edessä kevättalvella 1949. Kuvaaja: Lauri Koikkalainen. © Väylävirasto – Mobilia
ASUMINEN PARAKKIKYLÄSSÄ
Työmaat sijaitsivat usein kaukana kotoa. Siirtotyömaiden parakkikylät syntyivätkin tarpeesta majoittaa kauempaa tulleet. Parakkikylä saattoi olla kuin pieni kaupunki. Siellä asui hyvin erilaista väkeä: varsinaisen tienrakennusväen ja työnjohdon lisäksi oli konttorihenkilökuntaa, muonittajia, lämmittäjiä, tupamiehiä, saunanlämmittäjiä, siivoojia, puunpilkkojia, pyykkäreitä, jopa suutareita, vedenjakajia ja muita parakkikylän huoltajia.
Parakkikylien arki oli yleensä karua ja parakit koruttomia. Kuvassa Melonsaaren tukikohta Keuruulla 1966. Suurille työttömyystyömaille nousi useita tällaisia parakkikyliä. © Väylävirasto – Mobilia
Niin kuin työmaita, oli parakkejakin tietysti kaiken kokoisia ja näköisiä. Tilaa yhdelle työmiehelle oli vuoden 1945 annetun ohjesäännön mukaan oltava vähintään 5 m³. Vuonna 1966 annettiin uusi ohjesääntö, jonka mukaan tilaa piti olla 7 m³. Myöhemmin Tie- ja vesirakennushallitus (TVH) asetti toiveeksi, että valtion työmaiden majoitusparakkeihin suunniteltaisiin tilaa 10 m³ miestä kohden.
Asuntoparakki
Kuvassa oleva 8 hengen asuntovaunuparakki on noin 2 metriä leveä. Näitä käytettiin yleisemmin työmaajohdon majoittamiseen. Työmiehet asuivat useamman kymmenen miehen parakeissa. Tällainen asuntovaunumalli kehiteltiin 1950-luvun alussa. Alustat olivat romutettavien kuorma-autojen jalustoja. Vaunuparakeissa oli myös keskuslämmitys. Ennen sen kehittämistä parakit lämmitettiin muurattujen uunien ja peltikamiinoiden avulla. Lämmönsäätely oli ennen keskuslämmitystä hankalaa. Pakkasyönä saattoi lattianrajassa olla lämpöä vain muutama aste.
Miehet nukkuivat kerrossängyissä, joissa oli paperi- tai kangaspatjapussit, tyynypussit ja huopa. Täytteinä patjoissa käytettiin olkia tai heiniä. Kalustuksena oli pieni pöytä ja muutama jakkara. Seiniltä löytyi koukkuja ja nauloja, joissa saattoi tavaroitaan säilyttää. Niissä roikkuikin jokaisessa vaatteita, reppuja ja eväspusseja. Parakit olivat usein myös kolkkoja ja likaisia. Tuuletus toimi heikosti ja sisällä poltettu tupakka oli värjännyt seinät keltaisiksi. Siisteyteen pyrittiin työmaajohdon taholta kiinnittämään huomiota. Osa miehistä oli kuitenkin varsin epäsiistejä ja usein heidän tapansa määräsivät koko parakin ilmeen.
Käymälät
Käymälät ohjeistettiin parakkikylissä sijoittamaan siten, että ne olivat pohjoisen tai idän puolella varjoisassa paikassa. Tästä määräsi 1945 hyväksytty huolto-ohjesääntö. Parakkikylien arjessa oli monenlaisia haasteita, sillä joskus saattoivat aivan alkeellisetkin tavat unohtua. Huoltopäälliköiden raportoiman mukaan välillä on pohdittu sellaistakin asiaa, miten saada jokainen mies kävelemään käymälälle saakka, kun hänellä on sinne asiaa.
Haju
Työttömyystöitä tehtiin yleisesti ottaen talvella, jolloin asuntoparakeissa oli pidettävä ikkunat ja ovet kiinni. Tuuletus ei ollut mahdollista lämmön karatessa. Parakkien ominaishajun on kuvattu olleen hyvin tyypillinen ja tavallinen kaikissa parakeissa. Se syntyi, kun tupakka, hiki, lika ja hapatettu ruisleipä sekoittuivat toisiinsa. Tilat olivat usein ahtaita ja niissä majoittui monta työmiestä. Lisäksi märkiä, hikisiä, rasvaisia ja mutaisia vaatteita kuivattiin siellä missä tilaa oli.
Työttömyystöitä tehtiin yleisesti ottaen talvella, jolloin asuntoparakeissa oli pidettävä ikkunat ja ovet kiinni. Tuuletus ei ollut mahdollista lämmön karatessa. Parakkien ominaishajun on kuvattu olleen hyvin tyypillinen ja tavallinen kaikissa parakeissa.
Mies Espoon Kolmperän parakkikylässä tammikuussa 1966. © Väylävirasto – Mobilia
Peseytyminen
Sauna oli tärkein paikka puhtauden ylläpitämisessä. Oli itsestään selvää, että sauna löytyi jokaiselta siirtotyömaalta. Ja jos ei jostain syystä aivan pienimmiltä löytynyt, kuljetettiin miehet saunavuorolle kauemmas. Aluksi saunaa lämmitettiin kerran viikossa joko keskiviikkoisin tai lauantaisin. Myöhemmin saunapäivien määrä lisääntyi. Uusien parakkien mukana tulivat myös pesutuvat. Parakkeja ei kuitenkaan uusittu kaikkia kerralla ja vielä kauan oli myös sellaisia parakkeja, joista pesumahdollisuudet puuttuivat kokonaan. Niihin työmaajohto järjesti pesuvettä toimitettavaksi aika ajoin.
Ajanviete
Huolto-ohjesäännössä sanottiin, että työmaalla tuli mahdollistaa harrastuksia. Työnjohdon piti hankkia erilaisia urheiluvälineitä ja pelejä. Korona, shakki, tammipeli ja tikka olivat yleisiä pelejä. Sanomalehtiä työmaille tilattiin jopa miesten kotipitäjistä saakka. Kun radiot yleistyivät, kuunneltiin niistä “Lauantain toivottuja”.
Juhla
Lauantaisin tehtiin puolikas päivä töitä. Töiden jälkeen lähdettiin kotiin tai valmistauduttiin viikonlopun viettoon parakkikylässä. Tili tuli kaksi kertaa kuussa. Yleensä lauantaisin. Rahaa käytettiin myös alkoholiin. Järjestyksen kannalta ensimmäisten tilien jälkeiset viikonloput olivat pahimpia. Häiriköijät laitettiin usein pois työmaalta ja järjestys parani sen jälkeen.
Sauna oli tärkein paikka puhtauden ylläpitämisessä. Oli itsestään selvää, että sauna löytyi jokaiselta siirtotyömaalta. Ja jos ei jostain syystä aivan pienimmiltä löytynyt, kuljetettiin miehet saunavuorolle kauemmas.
Eetu Happonen toimi kämpänlämmittäjänä ja Yrjö Karvinen ajoi polttopuita hevosella. Hän toimitti lisäksi vettä ruokalaan ja parakkeihin sekä pesuvettä saunaan. Miehet istuvat 20 hengen asuntoparakissa pöydän ääressä. Kuva on otettu vuonna 1956. Kuvaaja: Kalevi Pakarinen © Väylävirasto – Mobilia
TYÖMAALLA
Jokainen voi kuvitella, millaista on ollut kaivaa lapiolla routaista maata tai kasata soraa kuorma-auton lavalle kovassa pakkasessa. Tuntikausia päivässä lapion, kangen tai kirveen kanssa ulkona. Tienrakentaminen oli kallista ja hankalaa talvella, mutta juuri talvella työttömyysluvut olivat korkeita ja työttömyystöitä tarvittiin eniten.
Sillankannen raudoitus- ja valutyöt Tarvontien työmaalla talvella 1966. © Mobilia
Koneita ja ihmisiä
Ennen koneiden yleistymistä maansiirtotyöt tehtiin käsin. Miesporukka lapioi hevos- tai autokuorman. Kuorma-autoja oli 1940-luvun lopussa vielä vähän, joten yleensä kuorman vei hevonen. Ensimmäinen huomattava koneellistumisen kausi oli jo 1950-luvun alussa. Koneiden avulla työt pystyttiin hoitamaan nopeammin ja paremmin.
Kaivonrenkaiden siirtoa Tarvontien työmaalla keväällä 1967. © Mobilia
1950-luvun puolivälissä TVH:n töissä oli 2600 kuorma-autoa, yli 150 kaivukonetta ja noin 150 raivaustraktoria. Koneiden määrän kasvu lisäsi erikoisammattimiesten määrää ja laski työvoimaviranomaisten lähettämää sekatyömiesten osuutta. Tästä syystä valtiovalta rajoitti koneiden käyttämistä työmailla.
Tarvontien rakennus- ja suunnittelutoimisto henkilöstöä työpöytänsä äärellä tammikuussa 1968. © Mobilia
Kohti loppua
1950-luvun vaikeina työttömyysvuosina aloitettiin monia työmaita. Tiet valmistuivat kyllä, mutta viimeistely- ja kunnossapitotyöt kärsivät. Päätieverkoston keskeiset osat rakennettiin työttömyys- ja työllisyystöinä. 1960-luvulla työllisyyspolitiikka alkoi muuttua. Lisäksi koneellistuminen oli jo alkanut. Haluttiin rakentaa moottoriteitä, eikä niiden rakentaminen onnistunut pelkästään miestyövoimalla. Tienrakennus työllisyystöinä tuli kalliiksi ja sitä oli vaikea koordinoida. Lapiolinja ja siirtotyömaiden olot olivat lisäksi saaneet arvostelua osakseen kiihtyvällä vauhdilla. 1960-luvulle tultaessa niiden katsottiin olevan väärää politiikkaa.
Lapiolinja oli saanut koko olemassaolonsa ajan arvostelua osakseen. Siirtotyömaita ja niiden oloja arvosteltiin julkisuudessa. Oltiin muutoksen edessä ja työllisyystöiden ajateltiin olevan väärää politiikkaa. Tulisi ennemmin panostaa talouden kasvuun ja yritystoiminnan mahdollisuuksiin. Töihin myönnettiin enemmän varsinaisia työmäärärahoja. Samat miehet hakeutuivat töihin tietyömaalle, mutta he eivät olleet enää työttömyystöissä. He olivat nyt tietöissä.
TYÖTTÖMYYSKORVAUS
Yleisestä rahakorvauksesta säädettiin jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Se ulotettiin koskemaan kaikkia. Rahaa ei kuitenkaan maksettu, sillä kunnat katsoivat tekemätöntä työtä olevan paljon. Työttömyysturva uusittiin kokonaan 1970-luvun alussa. Uudet säädökset 1971 lopettivat työttömyystyöt ja siirtotyömaat. Rahakorvaus koski kaikkia työttömiä, jotka olivat vailla työtä ilman omaa syytä. Työntekijä sai myös ammattisuojan.
Tarvontien rakentaminen kesällä 1967. © Mobilia
