Tarinoita siirtotyömailta
Mobilian parakkikylä on ollut jo monelle vieraalle jännittävä ja muistoja herättävä kokemus. Parakit siirrettiin Tiehallinnon Savo-Karjalan ja Turun tiepiireistä Mobiliaan kesällä 2003 ja niistä muodostettu parakkikylä avattiin kesällä 2004.
Siirtotyömaat ja parakkikylät olivat keskeinen osa suomalaista tienrakentamista ja työttömyyden hoitoa 1950- ja 1960-luvuilla. Siirtotyömailla työskenteli enimmillään talvella 1958–59 yli 50 000 työtöntä, joista yli 16 000 majoittui parakkikylissä.
Parakkikylässä oli parakkeja moneen tarkoitukseen: asunto-, toimisto-, työkalu- ja ruokailuparakeista aina laboratorioparakkiin asti. Myöhemmin siirrettäviä rakennuksia on käytetty varastoina, taukotupina ja liikenteenlaskijan koppeina.
Alla olevasta linkistä ja parakkikylän kuvakkeesta pääset tutustumaan parakkikylän 360-virtuaalikierrokselle, jossa kurkistetaan osaan parakeista sisälle.
https://highend360.de/CommunicationPro/cst/mobilia/index.html?startscene=scene_006
Rakennusten seinät pitävät sisällään tarinoita ajalta, jolloin kymmeniätuhansia miehiä ja tuhansia naisia lähetettiin syrjäseuduille työttömyystöihin.
Näin syntyivät siirtotyömaat ja niiden kylkeen parakkikylät, jonka koruttomissa parakeissa työttömät saivat majoituksen. Ajanjakso alkaa 1940-luvun lopulla toisen maailmansodan jälkeen ja loppuu 1970-luvun alussa, kun uudessa laissa säädetään työttömyyskorvauksesta.
Työttömyystyöt eli niin kutsuttu lapiolinja olivat työllisyyspolitiikan tärkein keino hoitaa työttömyyttä toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin oli vähän vaihtoehtoja, jos halusi turvata perheensä toimeentulon. Päätöksen työttömyystöihin lähettämisestä tekivät työvoimaviranomaiset. Jos kieltäytyi, menetti oikeutensa työttömyystöihin sinä vuonna.
Tie- ja vesirakennuslaitos oli suurin työttömien työllistäjä. Voikin sanoa, että suuri osa Suomen pääteiden verkostosta on rakennettu aikanaan työttömyystöinä. Myös metsätyöt, kanavanrakennustyöt ja lentokenttien rakennustyöt toteutettiin osittain työttömyystöinä. Työttömät rakensivat lisäksi rautateitä, kerrostaloja ja sairaaloita. He hoitivat metsää, kunnostivat uitto- ja vesiväyliä sekä hoitivat puistoja ja pallokenttiä.
Työmaat saattoivat sijaita useiden satojen kilometrien päässä, kaukana kotoa. Matka sinne jonnekin oli ilmainen. Näyttely kulkee läpi ajan, jolloin tämä oli todellisuutta useille tuhansille ihmisille.
Ensimmäiset siirtotyömaat
Ennen sotaa hätäaputöitä, sodan jälkeen työttömyystöitä ja 1950-luvulta lähtien työllisyystöitä. Työttömälle nimellä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä kyse oli samasta asiasta. Hätäaputöitä työttömille järjestettiin ensimmäisen kerran 1800-luvun lopulla nälkävuosien aikaan. Ennen toista maailmansotaa työttömät työskentelivät kanavarakennustyömailla ja sodan jälkeen jälleenrakennettiin sodassa tuhoutunutta Lappia. Lappiin syntyivät myös ensimmäiset siirtotyömaat parakkikylineen.
Heti sodan päätyttyä ilmeni pientä työttömyyttä. Tilanne asettui ensin, mutta jo 1940-luvun loppuun tultaessa työllisyystilanne alkoi heikentyä nopeasti. Joulukuussa 1949 lähes 60 000 oli ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi. Työttömyysluvut jatkoivat kasvuaan 1950-luvulla.
Teiden rakentaminen soveltui hyvin työttömyystyöksi. Pahimmat työttömyysalueet olivat Itä- ja Pohjois-Suomessa. Liikenteellinen tarve tietöille oli Etelä-Suomessa. Työttömät päätettiin siirtää tienrakennustöihin Etelä-Suomeen. Siirtotyömailla työskenteli enimmillään talvella 1958–59 yli 50 000 työtöntä, joista yli 16 000 majoittui parakkikylissä.
Kotoa lähteminen oli asia, josta siirtotyömaiden parakeissa puhuttiin katkerasti. Sota oli lähellä, joten elintaso ei ollut kovin korkealla. Pohjois- ja Itä-Suomen köyhien asumisolot eivät paljon poikenneet siirtotyömaiden oloista, joten niistä ei sinällään valitettu. Vaikeinta oli tottua asuntoparakkien ahtauteen ja sopeutua useamman kymmenen tuntemattoman miehen tapoihin.
työttömyystyöläiset
KEITÄ HE OLIVAT?
Suurin ryhmä työttömyystöissä olleista olivat maaseudun pientilalliset. Useat heistä olivat evakkoja tai rintamalla palvelleita. Sodan jälkeen Suomessa perustettiin yli 100 000 pientä asutustilaa, joiden maa-ala ei riittänyt elättämään perhettä talvisin. Maata jaettiin niin evakoille kuin rintamamiehillekin.
Pientilallisiin maaseudun talvityöttömyys vaikutti eniten. Pahimpina työttömyyskausina 1950-luvun lopulla kortistossa oli yli 30 000 viljelijäväestöön kuulunutta miestä. Työttömyystyöt olivat suurimmaksi osaksi hyvin ruumiillisia töitä. Työt tiellä, maalla ja metsässä vaativat voimaa. Niitä ei voinut tehdä, jos kunto ei riittänyt.
NAISET TYÖTTÖMYYSTÖISSÄ
Naisten lähettämisestä siirtotyömaille keskusteltiin 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Työllisyyskomitea pohti asiaa ja päätti, että naisia lähetettäisiin siirtotyömaille täydelliseen vapaaehtoisuuteen pohjautuen. Naisten osuus siirtotyömailla pysyi lopulta vähäisenä. Heitä palkattiin yleisimmin luiskien eli pientareen ja ojan välisen reunan tasaamiseen. Pääosion he olivat paikkakuntalaisia ja kulkivat töihin kotoaan. Myös naisten majoittamista parakkikylään kokeiltiin. Kokeilu kuitenkin loppui, sillä sitä ei lopulta pidetty soveliaana.
Lisäksi työmaaruokalan henkilökunta ja siivoojat olivat yleensä naisia. Heidät pyrittiin palkkaamaan paikkakunnalta. Jos paikkakunnalta palkkaaminen ei onnistunut, voitiin heidät majoittaa omaan parakkiin parakkikylässä.
asuminen parakkikylässä
Niin kuin työmaita, oli parakkejakin kaiken kokoisia ja näköisiä. Tilaa yhdelle työmiehelle oli vuoden 1945 annetun ohjesäännön mukaan oltava vähintään 5 m³. Vuonna 1966 annettiin uusi ohjesääntö, jonka mukaan tilaa piti olla 7 m³. Myöhemmin Tie- ja vesirakennushallitus (TVH) asetti toiveeksi, että valtion työmaiden majoitusparakkeihin suunniteltaisiin tilaa 10 m³ miestä kohden.
Parakit olivat ahtaita ja oma tila rajoittui usein omaan kerrossänkypaikkaan. Parakit olivat usein myös kolkkoja ja likaisia. Tuuletus toimi heikosti ja sisällä poltettu tupakka oli värjännyt seinät keltaisiksi. Siisteyteen pyrittiin työmaajohdon taholta kiinnittämään huomiota. Osa miehistä oli kuitenkin varsin epäsiistejä ja usein heidän tapansa määräsivät koko parakin ilmeen.
ASUNTOPARAKKI
Tämä 8 hengen asuntovaunuparakki on noin 2 metriä leveä. Näitä käytettiin yleisemmin työmaajohdon majoittamiseen. Työmiehet asuivat useamman kymmenen miehen parakeissa. Tällainen asuntovaunumalli kehiteltiin 1950-luvun alussa. Alustat olivat romutettavien kuorma-autojen jalustoja. Vaunuparakeissa oli myös keskuslämmitys. Ennen sen kehittämistä parakit lämmitettiin muurattujen uunien ja peltikamiinoiden avulla. Lämmönsäätely oli ennen keskuslämmitystä hankalaa. Pakkasyönä saattoi lattianrajassa olla lämpöä vain muutama aste. Tällaisessa asuntoparakissa kahdeksan henkilöä kuivasi talvella työpäivän jälkeen jäisiä, lumisia ja hikisiä vaatteita. Rasvan käristystä, kahvinkeittoa ja tupakointia. Salaa pelattiin korttia rahastakin. Rahasta pelaaminen oli kielletty, samoin alkoholijuomien tuominen leirille. Miehet nukkuivat kerrossängyissä, joissa oli paperi- tai kangaspatjapussit, tyynypussit ja huopa. Täytteinä patjoissa käytettiin olkia tai heiniä. Kalustuksena oli pieni pöytä ja muutama jakkara. Seiniltä löytyi koukkuja ja nauloja, joissa saattoi tavaroitaan säilyttää. Niissä roikkuikin jokaisessa vaatteita, reppuja ja eväspusseja.
KÄYMÄLÄT
Käymälät ohjeistettiin parakkikylissä sijoittamaan siten, että ne olivat pohjoisen tai idän puolella varjoisassa paikassa. Tästä määräsi 1945 hyväksytty huolto-ohjesääntö. Parakkikylien arjessa oli monenlaisia haasteita, sillä joskus saattoivat aivan alkeellisetkin tavat unohtua. Huoltopäälliköiden raportoiman mukaan välillä on pohdittu sellaistakin asiaa, miten saada jokainen mies kävelemään käymälälle saakka, kun hänellä on sinne asiaa.
HAJU
Työttömyystöitä tehtiin yleisesti ottaen talvella, jolloin asuntoparakeissa oli pidettävä ikkunat ja ovet kiinni. Tuuletus ei ollut mahdollista lämmön karatessa. Parakkien ominaishajun on kuvattu olleen hyvin tyypillinen ja tavallinen kaikissa parakeissa. Se syntyi, kun tupakka, hiki, lika ja hapatettu ruisleipä sekoittuivat toisiinsa. Tilat olivat usein ahtaita ja niissä majoittui monta työmiestä. Lisäksi märkiä, hikisiä, rasvaisia ja mutaisia vaatteita kuivattiin siellä missä tilaa oli. Usein ne roikkuivat kerrossänkyjen päädyissä. Kun kuivaushuoneet 1950-luvulla yleistyivät, niitä ei opittu heti käyttämään.
PESEYTYMINEN
Sauna oli tärkein paikka puhtauden ylläpitämisessä. Oli itsestään selvää, että sauna löytyi jokaiselta siirtotyömaalta. Ja jos ei jostain syystä aivan pienimmiltä löytynyt, kuljetettiin miehet saunavuorolle kauemmas. Aluksi saunaa lämmitettiin kerran viikossa joko keskiviikkoisin tai lauantaisin. Myöhemmin saunapäivien määrä lisääntyi. Kun 1950-luvulla parakkeihin saatiin keskuslämmitys, paranivat pesumahdollisuudet pesuveden saatavuuden myötä. Uusien parakkien mukana tulivat myös pesutuvat. Parakkeja ei kuitenkaan uusittu kaikkia kerralla ja vielä kauan oli myös sellaisia parakkeja, joista pesumahdollisuudet puuttuivat kokonaan. Niihin työmaajohto järjesti pesuvettä toimitettavaksi aika ajoin.
Työmaalla
Jokainen voi kuvitella, millaista on ollut kaivaa lapiolla routaista maata tai kasata soraa kuorma-auton lavalle kovassa pakkasessa. Tuntikausia päivässä lapion, kangen tai kirveen kanssa ulkona. Tienrakentaminen oli kallista ja hankalaa talvella, mutta juuri talvella työttömyysluvut olivat korkeita ja työttömyystöitä tarvittiin eniten.
KONEITA JA IHMISIÄ
Ennen koneiden yleistymistä maansiirtotyöt tehtiin käsin. Miesporukka lapioi hevos- tai autokuorman. Kuorma-autoja oli 1940-luvun lopussa vielä vähän, joten yleensä kuorman vei hevonen. Ensimmäinen huomattava koneellistumisen kausi oli jo 1950-luvun alussa. Koneiden avulla työt pystyttiin hoitamaan nopeammin ja paremmin.
1950-luvun puolivälissä TVH:n töissä oli 2600 kuorma-autoa, yli 150 kaivukonetta ja noin 150 raivaustraktoria. Koneiden määrän kasvu lisäsi erikoisammattimiesten määrää ja laski työvoimaviranomaisten lähettämää sekatyömiesten osuutta. Tästä syystä valtiovalta rajoitti koneiden käyttämistä työmailla.
KOHTI LOPPUA
1950-luvun vaikeina työttömyysvuosina aloitettiin monia työmaita. Tiet valmistuivat kyllä, mutta viimeistely- ja kunnossapitotyöt kärsivät. Päätieverkoston keskeiset osat rakennettiin työttömyys- ja työllisyystöinä. 1960-luvulla työllisyyspolitiikka alkoi muuttua. Lisäksi koneellistuminen oli jo alkanut. Haluttiin rakentaa moottoriteitä, eikä niiden rakentaminen onnistunut pelkästään miestyövoimalla. Tienrakennus työllisyystöinä tuli kalliiksi ja sitä oli vaikea koordinoida. Lapiolinja ja siirtotyömaiden olot olivat lisäksi saaneet arvostelua osakseen kiihtyvällä vauhdilla. 1960-luvulle tultaessa niiden katsottiin olevan väärää politiikkaa.
